perjantai 24. helmikuuta 2017

Riina ja Aku Australiassa: Port Fairy & Sawpit 17-18/01/2017

Bruknellista jatkettiin matkaa aamupäivällä. Tiet oli pitkiä ja matkan varrella nähtiin todella paljon karjaa, lampaita, sonneja? lehmiä? nautoja?, vuohia, laamoja yms. Ja heppasia. Tiet jatkui ja jatkui ja jatkui... Ja sitten Port Fairy- niminen kylä tuli vastaan, jonne hetkeksi jäätiin. Melko sympaattinen kylä. Tallusteltiin muutamat kahvilat läpi hätäisesti juuri ennen sulkemisaikoja, jotta Mia ja Aku sai take-away kahvit ja Mia innoissaan vielä gluteenittoman juustokakun palasen. Hirveän huonolla omallatunnolla se sitä mussutti, kun mulle nyt ei mitään löytynyt. Mutta lohdutin sitä sillä faktalla, että olen aikuinen ihminen, ja omat ovat valintani :D. Kylässä oli menossa Moyneyana-festivaalit, jotka oli ehkä surullisimman oloiset ikinä. Siis söpöt, mutta ne muutamat muovituolit siinä soittajaa lukuunottamatta typötyhjän lavan edessä oli vaan niin säälittävät. Tai ehkä me vaan satuttiin vähän huonoon aikaan? No, tämä soittaja oli kuitenkin taitava ja tunnelmallinen, "Spanish classical musician" Anthony Mitchell. Siltä katkesi erään biisin kohdalla kitarastakin kieli, voi surku. Se soitti myös meijän iskän lempibiisin. Nuori tyttö tuli äärettömän innokkaan, suloisen koiranpentunsa kanssa paikalle, josta yksi taapero innostui vimmatusti. Mua vähän pelotti, kun sillä tytölle ei ollut ihan kaikki hihnat käsissä... Kivikirkon seinän vierustalla istuskeli vanhempi kuuntelijakunta, äidit lasten kanssa muovituoleilla. Ilma oli harmaa, meitä tyttöjä väsytti. Aika tuntui pysähtyneen. Ei ollut hoppu.

video

Jahka siitä ryhdistäydyttiin, noustiin vielä silloin nimettömän automme kyytiin ja lähdettiin etsimään seuraavaa yöpaikkaa. Ja voi kuulkaa, se ei ihan helpolla löytynytkään matkan nirson naispoppoon vuoksi... Aku tutki Wikicampsia, ja tytöt sanoi aina "no mennään sinne!". Ajettiin, saavuttiin perille, me nyrpistettiin neniä.
 Condan Greenhills "hotellin" pihassa oltiin hämmentyneitä ja pettyneitä. Se oli aavemainen pubi, joka herätteli meidän mielikuvitusta yksisilmäisestä pubinpitäjästä, jonka hampaat harottaa. Pihassa oli muutama auto, yhden lavalla ruskea koira ketjussa... Aku kävi sisällä tiedustelemassa missä mahtaa olla se campingground, ja tuli pian huvittuneena ulos tuosta mystisestä, hämyisästä rakennuksesta. Kun se oli mennyt sisään, viisi miestä oli kääntynyt katsomaan tiskiltä. Baarimikko oli sitten avannut keskustelun ja arvanneen, mitä Aku etsi. Selvisi, että talon vieressä oleva vaatimaton nurmialue oli tuo "campingground". Kappas niin, olihan siinä aidassa kulunut "free camping"-kyltti. Päätettiin jatkaa etsintöjä. Autoa kääntäessä Aku posautti johonkin pihatolppaan niin, että tömähti, ja ulos tullut baarimikko irvisti nähdessään tämän pikku accidentin. No mehän siinä alettiin höröttämään ja sitten kaikkia huvitti. What a happy happening.
 Seuraava pysähdys oli Hawkesdale, joka oli edellistäkin creepympi. Nähtiin ehkä kolme ihmistä. Like a real ghost town! Yksi auto lähti kulkemaan meidän perässä, ja Aku vitsaili, että se on murhannut kaikki kylän ihmiset. Tyhjät koulubussit katujen varsilla hämmensi. Löydettiin sen paikan camping-area. Auto ei enää ollut meidän perässä. Siellä oli yksi pariskunta, joka ei millään morjestanut meitä. "Eei, ei tääkään", me tuumittiin Mian kanssa. Siinä samaisessa kylässä oli kyllä myös toinenkin, uima-altaallinen alue, mutta sekin oli pelottava...
 Seuraava kohde oli 70 kilometrin päässä... Aku-parka... Princes Highwaylta käännyttiin kaposalle hiekkatielle, jota ympäröi Färsaaret mieleen tuovat maisemat. Näki kauas, meren. Juuri ennen sitä meidän kohdetta nähtiin suuren suuri lauma kenguruita eräällä kukkulalla. Niitä oli paljon, ja me oltiin innoissamme. Kai pieni väsymys siinä ehkä jo painoi, mutta se oli niin hupaisan näköistä, kun ne pomppi ja hyppi! Ajettiin jo niiden ohitse, mutta jäätiin vielä Mian kanssa toljottamaan niitä, ja nähtiin, kun yksi niistä vain keppoisasti loikkasi aidan yli ja voi, kun se oli meistä hurrrrjan hauska juttu. Näiden jälkeen nähtiin vielä wallabeja loikkimassa ojissa. Ne on sellaisia roiston näköisiä kenguruita, mustempia ja pyöreäkorvaisia!

video


 Lopulta saavuttiin kauniille Sawpitin campgroundille/picnic arealle, jossa oli muitakin siellä upeasti hiiltyneiden puiden seassa leiriytymässä. Vihdoin oli löytynyt upea luonnon keskellä oleva paikka, jonne nämä neidotkin suostuivat mielellään jäämään. Illalla rastapäinen mies ja kaksi sen belgialaista kaveria tuli pyytämään meitä bonfiren ääreen. Liityttiin seuraan ja se blondi kiharapää soitti niiiiiin kivoja, sellaisia meneviä, leppoisia, oman kielen biisejä! Siinä me istuttiin, vähän paleltiin ja aamulla kaikkien vaatteet haisi nuotiolta. Eikä edes harmittanut se pitkä ajomatka - edes kuskia.



torstai 16. helmikuuta 2017

Riina ja Aku Australiassa: Great Ocean Road, Twelve Apostles 16-17/01/2017

Lornen pikkukylä jäi taaksemme ja matka jatkui muutamien muiden pikkukylien läpi pois meren rannasta. Haluttiin ajaa siellä suuressa ja vaikuttavassa Great Otway National Parkissa, jotta maisemat muuttuisi välillä. Ja muuttuikin. Australiassa niitä metsäpalojahan sattuu usein, ja ne jättää jälkeensä melko mielenkiintoisen ilmiön. Puut jäävät pystyyn hiiltyneinä. Niiden rungot on siis mustat, ja vaikka nuo onkin surullisia juttuja, niin jotain kaunista siinä silti on, kun silmänkantamattomiin on kuolleita mustia puidenrunkoja...
 Toinen kiva juttu: siinä ajaessamme tien varteen oli pysähtynyt muutamia autoja, jotka tiiraili puhelimet kourissa puiden latvoihin. "What's in there?" "Koala!!" Ooo, niin oli! Kaksikin!

 

 Matkan varrelle osui kyltti "Otway Lighthouse", jonne suunnattiin, mutta paikan päällä sisäänpääsymaksu oli turhan suolainen, joten ostettiin vain postikortit ja syötiin lounas parkkipaikalla. Luotettiin, että hienoja maisemia riittää tässä maassa ilman pääsymaksujakin... Ensimmäinen isompi hämähäkkikin näyttäytyi sen mestan vessan istuimen alla. Paikalliset naureskeli, kun vuoron perään Mian kanssa sitä käytiin kurkkimassa ja kiljahtelemassa.


 Seuraava kohde oli Port Cambell National Parkin meren rannalla sijaitsevat, kuuluisat Twelve Apostles. Upeita, kyllä, mutta se ei säväyttänyt läheskään niin paljon, kun aiemmat maisemat, sillä se oli sellainen kammottava turistirysä, jonne tuodaan monta bussilastillista aasialaisia selfietikkuineen. Me oltiin samalla tapaa turisteja: otettiin ne kuvat, että "oltiin täällä, kattokaa" ja lähdettiin äkkiä pois kärpästen ja turistitovereiden seasta.





 Ajeltiin vähän takasinpäin Gibson stepseille, josta pääsi sinne alas rannalle. Apostoleitahan ei siis päässyt edes sinne alas ihmettelemään, vaan vain turisteja varten rakennetuilta väyliltä...




Aku sai ihastella aaltoja, ja loikkia niiden yli pikkupojan lailla, ja sitten sanoin, että nyt mennään. Ajeltiin ja pysähdyttiin Peterboroughin kylään tankkaamaan. Siellä päätettiin, että seuraava yöpaikka tulisi olemaan Bruknell Parkin Scout Camp, jonka Aku taas näppäränä löysi WikiCampsista. Kiva, rauhallinen alue metsän keskellä kaukana kaikesta. Paikan pitäjätkin oli hirmu vastaanottavaisia. Ilta vietettiin, yö nukuttiin ja aamulla taas lähdettiin.


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Pikkusisko ja paras kaveri

Mä haluun olla vielä muru pieni, pikkusisko.

Olla sun paras kaveri ja että sä oot mun. 
Piilottaa sun pyörän taas ennen myrskyä
ja juosta tallin takaa leikkimökkiin pitkän, öisen seikkailun jälkeen.

Mä haluun tulla vielä teille ja nukkua teidän sohvilla
ja katsoa elokuvaa yhdessä tortillojen jälkeen.
Vaihdetaan vaan uusi tyttöystävä sulle.

Elää se uimarannan pukkari uudestaan -
tällä kertaa selvinpäin.

Haluan pysyä yhtä lyhyenä, kuin mitä nyt olen.
Että edes fyysiseti tuntuisi vielä pieneltä.

Haluan tavallaan vielä olla niissä samoissa tiloissa
kaikessa epävarmuudessa niiden toisten tyttöjen kanssa,
koska kun tuun myöhemmin käymään sun salissa, 
rutistat ja annat tuhansia pusuja poskille ja sanot,
että kaikki järjestyy.
Ja mikä onni, että teitä on kaksi samanlaista!

Mä haluun elää keskiviikkoja uudestaan -
saanpahan valita radiokanavan.
Etupenkkivuorot on ainut asia, 
mihin ollaan keksitty lähes riidaton ratkaisu.
Niin ja Aku Ankan lukuvuoron sai varata vasta tiistaina.

Sun kanssa haluaisin tehdä taas sitä listaa ammateista,
mikä musta tulee isona, kun en vieläkään tiedä.
Ehkei eräopasta.
Ja käydä tiistaina päiväleffassa, 
kun en enää osaa mennä kouluun.

Mutta haluaisin myös nauttia tästä hetkestä.
Että kun seuraavan kerran muistelisin kulunutta aikaa,
miettisin näitä hetkiä, enkä menneitä.
Etten haikailisi.