Viime viikko oli kiitollisuusviikko. Yöt oksenneltiin vuorotellen ja suihkussa käytiin ehkä kolmesti viikkoon. Tilattiin pitsaa. Katottiin Frendit loppuun, onpa tyhjä olo. Ei enää katota niitä aamupalaa syödessä. Katotaan Paavo Pesusieni-elokuvaa ja hämmennytään Patrikin ja Paavon jäätelöhumalasta. Yks ilta silitin Nuppua ja jäin sen viereen lattialle makaamaan surusilmänä. Yhtäkkiä vain. Nyt taas itkettää.
"Eli siis se kannattaa leikata nyt?"
"No jos tarkoitus on pitää kani mahdollisimman pitkään elossa..."
Millainen eläinlääkäri voi sanoa noin viikko sitten sen toimenpidehuoneessa melko tunteikkaasti reagoineelle tytölle, kun se kuuli sen lemmikin olevan sairas? Ei kai hänelle tullut selväksi sitten mun tunteet sitä jänöä kohtaan. Mietin vaan.
Mulla on vielä yks tehtävä tekemättä ja sitten olis kaikki tehtynä. Piti tehdä tänään. "Teen huomenna" päätin. Tänään ajan harmin pois tekemällä ennemmin jotain kivaa touhuamista. Kesästä tulee taas yllätysten kesä. Täytyy olla kiitollinen sille, joka tän viikon "joutu" olla vaan kotona mun kanssa. Pasi sanoo mua nyt Oksennustaudiksi. Kyllä se käy.
<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti