maanantai 25. toukokuuta 2015

Saamattomuutta

Perjantaina tuli suunnitelmiin muutoksia ja pieni paniikkiahdistus pääsi jälleen kerran näyttäytymään koulun pikkuruokalassa muille kanssaolijoille. Joku otti olkapäistä molemmin käsin ja koitti rauhotella. Hehee, no mut ku yyh. Miksi hoitaa ja tehdä ne asiat sinä päivänä kun on "tänään", kun voi ahistua niistä sinne ihan viimeseen koulupäivään (ja vähän ylikin) asti? Niinpä niin, no ehkäpä just siks ettei tarvis. Kirjottelen kalenteriin joka päivälle asioita: pyykit, kirje (se, jonka kirjottamattajättäminen on aiheuttanut taas hirveitä omantunnontuskia, voih...), matikka, kirjota esitysteksti, suunnittele tunti yms. ja sitten siirtelen niitä sitä mukaa, kun huomaan, että ups jäi vaan tekemättä. Tai sitten tulee vaan muita juttuja, jotka jyrää ne hoidettavat asiat alleen. Ups uudestaan. Ehkä mun asioidenhoitokapasiteettini alkaa tälle keväälle olla jo täynnä, kulutettu, käytetty, vai miten se pitäs sanoa. Tarkotan nyt kuitenkin sitä, että ei välttämättä jaksais enää. Ehkä se epätieto jostain kotiinmenemisestä aiheuttaa melkosen ahistuksen. Ehkä se, kun tajuaa, että mulla on kolme päivää koulua, enkä oo edes suunnitellut pakkailua. Kenties huominen, työjuttuja, jännää. Uskonpuute itseeni, mee pois kun aloit jo aiemmin kaikkoamaan musta. Projekti, jonka luulin saaneeni päätökseen viime viikolla halus vielä vähän haastaa mua, senkin pirulainen. Kykenisin ehkä.. eh, enpäs kykenisi. Ajattelin kirjottaa, että kykenisin sellasiin asioihin, mitkä ei vaadi ajattelua ja luovuutta, mutta jos pyykinpesukin tuntuu haasteelliselta, niin parempi olla sanomatta. Ehkä mun kannattaisi ottaa nyt viimeset päivät päivä kerrallaan, eikä stressata tulevia päiviä. Niin no, helpommin sanottu, kun tehty. Kun osais.

maanantai 4. toukokuuta 2015

Lyhyistä yöunista huolimatta

Kello on jo ihan liikaa, eikä mua ahista laisinkaan, että puolet tän illan (tän viikon, tän kevään, tän vuoden, plöh...) asioista ja askareista on vielä tekemättä. Kai se vaati erään tiistaiaamun, jolloin yllätyin itsekin siinä vollottaessani kaverin halauksessa, miten pahalta on tuntunut. Loppupäivän istuin, rauhotuin ja ajattelin. Ja nyt alkaa muistamaan miltä iloisuus ja onnellisuus kutakuinkin tuntuu. Alkaa oppia olemaan itselleen suopeampi. Hyvällä omallatunnolla todennut, ettei sitä niin hurjana tarvii puskee aina. Melko paljon sitä on skippaillutkin asioita, mutta ehkä on kohdannut sen faktan, etten taida olla sellanen, kun mitä joskus tahtoi olla. Ja se tuntuu hyvältä.
Kun alan miettimään kulunutta kevättä, niin huh miten onkaan asioita tapahtunut. Miten sitä onkaan vaan virran mukana kulkeutunut eteenpäin törmäillen aina tasasin väliajoin milloin mihinkin esteeseen, mutta lopulta niistäkin on päässyt irrottautumaan. Kauan sitä on vaan kärsivällisesti uskonut, että jos vaan luottaa elämään, niin se kyllä lopulta palkitsee. Vihdoinkin, jo oli aikakin yms. sanon minä! Niin siinä käy. Että luottakaa vaan.