Oli tiistai-illan ajatus. Siihen se sitten loppukin. Ajattelun ja kirjotuksen yhdistelmä. Nyt on tunne sellanen, millasta ei o varmaan koskaan ollu. Koko tyyppi on hämmentynyt. Ahdistunut. Tiedoton. Huolestunut. Turhautunut. Ja helvetin epävarma. Mä hukun ajatuksiin ja mietteisiin, koko ajan, tauotta. Voi kunpa sitä vois pieni ihminen hetkeks pistää mielenmyllerryksensä pauselle. Päästää vaan irti. Tuntuu, että valun vaan virran viemänä, enkä tiedä missä kohdin oon menossa. Missä mä olen nyt. Missä toiset on. Millasia toiset on. Millanen mä ite olen. Niitä miettii etupäässä ja ihan liikaa. Kaikki on niin monimutkasta, esimerkiks tahto leipoa. Johan naurattaa, miten suuren ongelman ihminen saa siitäkin tehtyä itselleen. Mitä mä teen? Ärsyyntyä nyt sellasesta... Kuinka vaikeeta on tarttua illalla päiväkirjaan, ja muistella päivää. Ja ahdistua siitä, kun sen jättää tekemättä. Ahdistua päiväkirjan takana nojaavasta tummakantisesta kirjasta, jonka lukeminen on pausella. Kohta pitää palauttaa. Miks täytyy ottaa kaikki niin tosissaan? Miks sitä istuu lavalla käpertyneenä itsensä suojaksi ja kattoo meininkiä ajatellen: miks tää tuntuu niin vaikeelta? Meille sanotaan, että push it to the limit. Puske niiden ylitse, vielä enemmän. Tee sitä, mikä tuntuu hyvältä. Seuraa sitä sun omaa juttua. Tän tapaset neuvot alkaa ärsyttää ristiriitasuuksillaan. Niin mitä nyt halutaan tekevän? Oma mukavuusalue on jätetty jo kauan aikaa sitten, siltä tuntuu. On pyörinyt siinä selviytymismoodin ympärillä. Ihan kun se olis koko homman pointti - kiduttaa itseään ja vaan selviytyä. Ehkä se on? Mutta sitten oon väärällä tiellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti