maanantai 16. helmikuuta 2015

"Unelmoi ja kurota niitä kohti"

 Tää vuos alko mielettömän huonoilla fiilareilla. Palasin lomalta ja päätin alkaa kirjotteleen ylös ihanan positiivisen pinkkisävyseen päiväkirjaani hyvii juttuja. Ennen mulla oli huono tapa purkaa pelkästään pahaa oloa paperille, mutta rupesin kelailee, että miks niitä muka haluais joskus hamassa tulevaisuudessa muistella.. ainakaan enempää kun hyviä juttuja. Eli tässä näitä nyt on. Päiväkirjasta ja pään sisältä poimittuja huippuhetkiä.

 Ei mitenkää kovin kevyt, vajaa vuoden kestäny prokkis saatiin päätökseen arvosillaan kemusilla viime viikonloppuna. Oli niin rutosti ruokaa, ettei mun massuni kestänyt, mutta söin silti. Varsinkaan mutakakusta ja kulhoon sulaneesta vaniljajäätelöstä en saanu tarpeekseni. Ruoan lisäks muistetaan vielä hupasat, randomit keskustelunaiheet sisällä taikka ulkona, salsat ja bachatat, mun hetkeni DJ:nä, sekasauna ja hansi (ulkopuolisille hanki), mua edelleen hämmentävä talo, jonka seinillä oli monen monta, eri aikaa näyttävää kelloa, ja jonka erittäin kodikkaassa, jonkun selvästi joskus olleessa lastenhuoneessa vietin ne lyhyet tunnit unessa, seuraavan aamun pikapuurot, kitaramusisoinnit, talon ötökkä, parin tunnin jalkapohjahieronta, ja lopuks koko vuorokauden, koko vuoden ajan kestäneen kauden kaikista tärkein... ainutlaatunen jengi!


 Torstai-iltana kapusin portaat ylimpään kerrokseen ja pimpotin ovikelloa. Oven takaa kuulu supinaa ja tirskahtelua, ja sen auetessa alko kaks kaunista, rakasta tytsyy laulaa mulle onnittelulaulua. Parempi puol vuotta myöhässä, kun ei millonkaan. Monet tietää sen fiiliksen, ku nauraa niin paljon, että alkaa "itkeä". Väärinkäytetty sana tossa yhteydessä useimmiten tuo itkeminen. Pitäs sanoa vaan kyyneleiden vuodattamiseks. Mulla kävi nimittäin niin, että lukiessa tota korttia liikutuin hirveesti. Eikä se ollu sitä nauruitkua. Itketti hitto oikeesti ne kauniit sanat, jotka muistutti, mitä aito ystävyys on... Jotka sano mielikuvitukselliseks, luonnolliseks, aurinkoiseks, värikkääks... kauniikskin, mikä näinä aikoina tuntuu erittäin tarpeelliselta kuulla. Siinä itkeskellessä silmiin osu kuitenki monen monta hervottoman hauskaa juttua, ettei se naurukaan ottanu loppuakseen. Nyt mä siis vasta voin oikeesti sanoa itkeneeni ja nauraneeni yhtä aikaa, ja samaan syssyyn voin myös todeta, ettei koskaan aiemmin sitä oo tapahtunut noin voimakkaasti. 


 Alla oleva kuva muistuttaa mua keskustelusta, jonka tärkee viesti oli mulle omaan juttuun uskominen. Sen tekeminen. Siitä kiinni pitäminen. Muiden mielipiteistä murehtimattomuus. Ei pidä luovuttaa. "Älä alistu". "Kun sä tiedät, mitä sä et tahdo tehdä, sä tiedät sillon, mitä tahot." Mitenniin? Illemmalla mietin, että ei mulle mitään vastausta siihen oo tullut. Siinähän sen sitte tajus. Eikai se vastaus nyt hopea- saati kultatarjottimella tuu nenän eteen. Pointti on alkaa kelaan iha itse omilla aivoilla, mitä sitä tahtoo. Hitto, kuinka monta vuotta kestää näinki yksinkertasten asioiden oppiminen. Muistuttaa myös myöhemminkuullusta palautteesta, joka muistutti vielä uudemman kerran tiivistettynä noista kaikista edellämainituista asioista. Muistuttaa vielä vähän myöhemmin käydystä parin minuutin keskustelusta, joka aiheutti helpotuksenhuokauksen syvällä jossain. Lupa relata virallisesti (enemmän tai vähemmän, who cares) myönnetty. Kaikkee ei piä ottaa niin raskaasti. Kaikki ei oo ees niin raskasta. Kiitos. Mä meen ja oon tasan viikon päästä monen tuhannen kilometrin päässä täältä. Ja mä totta vieköön otan sitä aurinkoa: tankkaan D-vitamiinivarastot täyteen ja jos suinkin mahollista, kaappaan takasin tullessani ton tähden vähän lähemmäs tätä pikkukaupunkia ja omaa parveketta, jotta lumi sulais ja mä pääsisin taas kuormalavojen päälle nukkumaan. 


 Viime aamuyönä pääsin nukkumaan puol viideltä. Takana unohtumaton päivä/ilta/yö. Valaistu jääkenttä, siperiamaisen jäätävältä tuntuva, lunta kasvoille pöllyttävä tuuli, jumalolentomainen hahmo piiritettävänä, voimasanoilla korostetut tsemppihuudot kameroiden takaa, tiimihengailun mahdollistava rantasaunan ja pukutilan rajaamattomuus, sekä epätodelliselta tuntuvat hetket viinilasin äärellä. Ei kuvan kuvaa - sen sijaan kärsimätöntävällistä odottelua kesään saakka.

 Vuos alko siis huonona. Vaikeesti ja voimatta. Sitä on tuntunu, että jos ei nyt ihan kunnolla pohjamutia, niin ainakin sen pintaa on käyty hipasemassa. Nyt pikkuhiljaa alkaa kaikkien koettelemusten jälkeen tuntuu, että tästä lähtee toivottavasti hiukkasen voimallisempi ajanjakso hitusen paremmalla luotolla suhteessa kaikkeen. Ennen kaikkea suhteessa itteen. Ja niihin omiin haaveisiin. Uskomiseen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti