Siitä on jo muutama viikko. Kun ensi-ilta koitti. Ääretön hysteria ja tärinä ei koskaan saapunut muhun. Se jännittyneisyys tuli mun tekemiseen ja liikkeeseen. Vähäsen. Ja unohteluna. Kädetkin kyllä hikos. Ne alko hikoamaan, kun näin sen kultahiuksisen ystävän, jonka ei pitänyt tulla ollenkaan, astelevan siskojen ja äidin seurana Kiisun katsomoon väliajan jälkeen, kun mä olin juuri ottamassa lavan itselleni.
Sitten mä vain tanssin.
Ja kohta se oli jo ohi.
Ei edes itkettänyt.
En oikein missään vaiheessa kokenut sellaista "tää oli nyt tässä"- tunnetta.
En edes silloin, kun skoolattiin.
Vaikka kyllä mulla oli ylpeyttä.
Meistä kaikista.
Toinen ja viimeinen oli perjantaina 20. päivä. Nyt mua oli kattomassa enemmän miesväkeä, poikaystävän äiti ja toinen ystävä. Tuntuu aika kivalta, kun porukoiden ja tanssijasiskojen lisäksi myös veljet ja veljeltätuntuvat vaivautuu näin kauaksi katsomaan jotain häröilyä, mistä niillä ei oikein oo mitään käsitystä. Porukka vielä kasvoi kahdella Joensuussa raflassa, josta jatkettiin taas maljojenkohotuksiin ja radion tahtiin tanssimisiin. Voi näitä. Kiitti.
Vielä yhdet maljat täytyi jaksaa, kun meistä loputkin oli saaneet tanssia uudelleen seuraavana päivänä. Viimeiset tanssit tanssittiin jokseenkin yhdessä sinä iltana.
Me lähdetään kohta. Ja mä vaan niin tykkään näistä tytöistä, jotka mun kanssa on tanssinut. Joku niistä on halannut mua kovasti, kun oon sanonut, että nyt on vaan niin paha olla. Kaksi heistä on ollut aina, kun tarvis. Jos ei fyysisesti läsnä, niin ketturyhmässä. Toisten kanssa ollaan tunnettu yhtäläistä turhautumista, ja saatu siitä voimaa. Yksi on kaunis. Tietääköhän se sitä? Kauneus kun on mulle paljon muutakin, kuin vain se, mitä me nähdään. Niiden kahden villapöksyisen talossa on tunnelmaa yhtä paljon kun heissä itsessään. Se, jota sanon mamaksi, on mulle sellainen hyvä haltijatar. Yksi sanoo suoraan, kun sanon, ettei jaksa. Kyllä jaksat, se sanoo.
"Jos kaikki romahtaa, ja tarviit olkapään, mä lupaan olla tääl..." Siskokset edessäni kuuntelee sitä nuorukaista jaetuista nappikuulokkeista ja laulaa mukana. Nuorempi on nautiskellut strösseleillä päällystettyä donitsia ja hymyilevällä mansikalla varustellun trippimehun. Pyytää äidiltään lupaa tikkarinostoon. Äiti pyytää donitsinjämät. Sisko toiselle: "kyllä sä sitten vanhempana ymmärrät, miten kiva on vaan maata sängyllä, ku sul on ollu neljä koetta edellisel viikol ja kuunnella musaa ja kattoo Disney Channelia ja syyä kaikkee epäterveellist (se on vaan niin kivaa!)." Puhuvat vielä vanhempien selfieistä, jotka ei oo oikeaoppisesti otettuja. Äiti ja ystävänsä nauraa. Mä en tuomitse tästä junakohtauksesta oikeastaan mitään, mua vain huvittaa. Hyväntuulisesti. Näillä tyypeillä on hyvät vibat.
Toiset saattaa yhteensä käyttää työmatkoihin kolme tuntia ja sitten tehdä töitä sen kahdeksan. Mulla se on tällä kertaa toisin päin. Mutta alan pikkuhiljaa löytää seitsemästä junassa yksikseni istuskelluista tunneista hyviä puolia. Se, mihin se mua kuljettaa on mulle itsestäänselvää - tapahtuu oppimista. Kun on samaan aikaan päättötyö ja pari työssäoppimishommaa meneillään, niin helposti ajattelee, ettei "oo aikaa". Niinkun millekään muulle. Mutta kun on "pakko" istua se seitsemän tuntia, niin voi relaa. Ei oo vaihtoehtoja. Iisii. Tai sit tehdä sellasii hommii, mitä ei tarvii tehdä silloin, kun voi tehdä jotain muuta tärkeetä ja hyödyllistä. Tai vähemmän tärkeetä.
Hyvät vibat alkaa muuttua. Hän ei pääse yöksi. Case closed, äiti ja ystävä hymyilee lukien toistensa ajatukset: "tää on niin tätä". Tyttö on väsynyt, mutta ei usko. Kuulostaa ihan multa itseltäni kymmenen vuotta sitten. "Mutta kun äiti miksi, en mä oo yhtään väsyny, mä oon kiltisti! *nyyh*"
Pian hän ymmärtää hiljetä. Palaan taas omiin mietteisiini. Kuinka jännittävältä se tänään vieläkin tuntui tehdä jotain uutta ja olla nyt tanssisalissa se, joka katsoo ja ehdottaa. On muutakin, muutakin kuin tanssia joo, myös niinkin, mutta on myös muutakin, kuin vain omaa tanssia ja omaa tanssijuutta. Kun pääsee hetkeksi pois siitä minäminäminuudesta, niin se tekee kyllä hyvää. Mä luulen, että tällaisesta mä tykkäisin. Muustakin, kun vain minuudesta.
Ehkä mä vähän säikähdin. Kotiin palattuani sellaisen reissun jälkeen, jossa kaikessa oli kyse ihmisistä. Mun mielestä. Tai ainakin kaikkialla oli aina ihmisiä. Suoraan hommiin vain, siirsin kaiken sen saadun informaation käsittelyn tuonnemmaksi - nyt sille ei olisi aikaa.
Varsin ahdistava ensimmäinen päivä oli eilisen eilinen. En ollut kehossa, enkä mielessä. Mä en ollut missään, mutta silti tuntui, että kaikki näki mut, kaikki musta näkyi. Kaikki huono. Kiitos jollekin, ehkä itselleni, että osasin parinkymmenen minuutin jälkeen pyytää siltä kiharatukkaiselta neuvoa ja niitä rauhoittavia sanoja. Turva oli nyt katsomossa. Kyllä tää tästä.
Ja sitten hetkeksi kotiin. Täällä en kuitenkaan osannut pyytää sitä voimahalia sen raskaan päivän jälkeen. Kiireesti töihin. Lapsetkaan ei ollut maailman kilteimpiä tunnilla. Heille heipat sanottuani jaksoin vielä vajaan tunnin sinä jo illaksi taittuneena tiistaina puolivoimissani treenata, kunnes laitoin kaverille viestin, että moi. Ja vähän muutakin. Vastaukseksi kauniita sanoja, jotka painoi mun pään käsien varaan ja puski kyyneleitä silmiin. Helpotusta, hymyä. Kiitos. Toinen viesti sille, jonka auton oven suljin paria tuntia aiemmin huonotuulisena. Se käveli sen mäen ylös ja löysi mut lattialta makaamasta. Nöyrtymistä ja sen päivällä pyytämättäjääneen halauksen vastaanottaminen. Ilta käännettiin kivaksi pitsalla ja Frendeillä. Ei se paljoa sen ihmeellisempää vaadi.
Pommiinnukuttuja aamuja. Ei mulla niitä ole. Paitsi että eilen oli. Ei se mitään. Kahvi mukaan siihen Norjasta tuomaani termosmukiin, jonka sanat olkoon tällä hetkellä mun raamattuni. Tehokasta työskentelyä ja sitten kotiin tehokkaasti tekemään kotityöt. Yhdessä. Ennen kuin taas hommiin. Kauaskävelyä niin nopeasti, että ne ylämäet tuntuisi seuraavana aamuna lihaksissa. Lisää kahvia siihen termosmukiin, pari taatelia suuhun ja sitten taas tanssimaan. Se ero vain edelliskertaan, että nyt ei tuntunut pahalta tai vaivaantuneelta. Nyt luotin prosessiin. Yritin vielä senkin jälkeen tehdä jotain hyödyllistä, mutta sitten keho sanoi, että oot ollut jo hyvä. Nyt mene saunaan ja halaa hänen äitiään. Unohda hetkeksi kaikki se muu. Saat hyvällä omallatunnolla nukkua aamulla ja vasta illalla lähteä taas. Koska huomenna (eli tänään, nyt) on se ainut päivä, jolloin voit.
Mä en tiedä, onko se tää kellon siirtäminen vai viikonlopun riehakkuus, joka pistää mut tarviimaan kahvia enemmän ku olis suotavaa, mutta ei sekään auta. Pakkasin tuskallisen treenitunnin jälkeen reppuani ja ajattelin, että "nyt kaupasta kahvia ja jatkamaan tätä koomaa". Olin ihan tosi oikeessa. Mä katon kymmenen minuuttia juuri avaamaani välilehteä, ja mietin niin kipeesti, että mitä piti tehä. Kovasti mä yritän, mutta ei. Ei pysty. Ulkona on kaunista, ja kädessä on tussia. Katse taas nauliutuu syysauringon värittämiin puunrunkoihin, jotka huojuu hypnoottisesti keittiön ikkunan kehystäminä. Jos vain saisin viettää päivän tyhjänpanttina. Ootan vain, että koska on kello niin paljon, että täytyy taas kiskoa saappaat jalkaan ja villapipo syvälle päähän ja lähteä liikkeelle. Odotan sitä huokaillen. Tuijotan taas kelloa. Se aika tästä siihen on hyvin vaikea käsittää. Kauanko vielä voin tuijotella sitä kelloa? Lamput ei valaise tarpeeksi. Kostautuuko viime viikon tehokkuus ja tuotteliaisuus nyt tällä viikolla tehottomuutena ja aikaansaamattomuudella? Enkö etene? Se voimakasarominen majoneesi jääkaapissa vanhenee. Kaverit, tulkaa äkkiä. Ne browniet oli aika fiasko. Täytyy syödä pois. Äh, heitä ne pois. Tiskiä tulee. Kalenteri täyttyy.
Typeryys tuntuu päässä. Olo on kuin olisi juonut taas kuohuviinipullon yksin tai kaksin. Mielenkiintoista. Oliko se kauramaito käynyttä, jota lipitin puoli litraa junassa?
Avataan. Ensimmäinen aamu, kun ulkona on vielä mustaa. Torkutan kerran, mutta sitten täytyy nousta. Oon sen verran oppinut kiireettömistä aamuista, jotka kuitenkin muuttuu aina salakavalasti kiireisiksi. Repussa kirjoja, päiväkirjoja, eväskippoja, tietokone, kuulokkeet, juomapullo ja villasukat. (Tähän pieni välivitsi, loin juuri itseäni leukaan. Saat nauraa.) Kolme ja puoli tuntia kului hujauksessa katsellen omia askeleita videolta ja kirjoittaa niistä. Löytää omat tavat oppia, se se on mukavaa. Puolitoista tuntia tyhjää, onneksi isoveli vastasi. Pieneen tunnelmalliseen, vanhasta puutalosta löytyvään (ja uuteen suosikkiini tuossa kaupungissa) kahvila Oskariin istahdimme. Pikku huoneissa oli pikkuruisia pöytiä, ylähyllyllä paloi kynttilä ja päällekkäin asetellut kahvikupit tiskin kulmalla olivat anteliaan kokoisia. Isoveli opettaa ja kertoo. Myönnän, välillä kuuntelen vaaleahiuksisten kahvilatyöntekijöiden puhetta siitä raakakakusta, jonka melkein soin itselleni. Pieni haaveilu siitä, että ehkä vielä minäkin joku päivä saisin aloittaa aamuni leipomalla kakkuja vitriinien taakse keski-iän ylittäneiden, taiteilijoiden näköisten naisten ihasteltaviksi.
Sitten tanssiopistolle. Pari tuntia opettelen katsomaan liikettä koreografisista näkökulmista. Tää on jännää ja tästä mä tykkään. Mua ei oikeastaan edes haittaa, että koko päivä meni näin. Mitäpä mä nyt muutakaan tekisin? Oikeasti. Sitten totean juna-asemalla itselleni mielessä: voi tyttö, miten typerä sä oletkaan. Juna-aikataulut ehkä jekutti mua, mutta se Joensuuhun lähtevä juna klo 17:06, sitä ei koskaan ollutkaan. Se meni Kuopioon. Pari tuntia uuden odottelua. Honey, I'll be home. Just little bit later than I was meant to... Sitten unohdan ostaa siihenkin lipun. Puoli kahdeksalta aamulla mietin ostaessani lippua siihen melkein täysinäiseen aamujunaan, että mihin ihmiset menevät lauantaisin? Mietin sitä yhä. Siispä odotan vielä kolmannen tunnin sitä viimeistä mahdollisuutta, joka menee sinne Kuopioon. Odotellessa nauran puhelimeen ystäville ja kuuntelen niiden kotonavietetyistä lauantaipäivistä. Mun reppuni kohta ratkeaa. Viimein junaan päästyäni mietin typeryyden huipentumaani: aamupalaksi kaurapuuroa, välipalaostoksissa kauravälipala ja kauramaito. Miksi? Miksi et ostanut sitä soijamaitoa, jota huomenaamulla kaipaat kahviisi kuitenkin? Päätit vetää kauraöverit. Kello on lähemmäs yksi yöllä, kun pääsen kotiin syömään. En tiedä pahempaa soheltajaa, kun se tyttö minussa. Kotoa klo 8. Kotona klo 1. You do the math. Count the level of stupidity.
Onpa huippua, kun keskiviikko tuntuu lauantailta. En muista, koska olisin viimeks syönyt aamupalaa vasta klo 11. Mieletöntä. On myös huippua, että koska eilen olin niin tehokas, niin tänään kalenteri näyttää tyhjää. Ehkä lomalla sitä ei tarvitsisi edes vilkaista, mutta ei se kyllä mua stressaa, vaikka sinne jotain pikkutouhuilua kirjottaiskin.
Eilen illalla venyttelin kuunnellen AVAlta tulevia lauseita rakkaudesta ja rakastamisesta. Olin hetki sitten ripustanut ne valkoiset t-paidat sen uuden valkoisen parisängyn satiinilakanan kanssa telineeseen kuivumaan - puhtaus tuoksui ja mua hymyilytti. Päivä oli kulunut kivasti: papuja liotellen, kurpitsoja kuutioiden, kikherneitä marinoiden. Siis keittiössä. Parhautta. Uskalsin tehdä myös päätöksen, joka vähensi sitä minimaalista stressiä, joka ei kuitenkaan paljon tuntunut painavan. Nyt tuntuu naurettavan kevyeltä elämä. Päästän nyt hetkeksi irti, ja otan sen sitten myöhemmin takaisin. Venyteltyäni laitoin ne eräänä talvisena aamuyönä verhojen joukkoon virittämäni jouluvalot päälle, ja avasin kirjan, jonka kannessa on syksyisen sävyinen saniaisen lehti. Mä en koskaan tee näin. Mutta tällaisesta mä kirjoitin joskus muutama päivä sitten haaveilevani. Tai muutama kuukausi... Ehkä enemmänkin.
Aivan vähän aikaa sitten sisällä tuntui olevan anteeksiantoa. Irtipäästämistä. Ymmärrystä sitä kliseiseltä kuulostavaa "let it go"-lausetta kohtaan. Ai tältä se tuntuu? Havahtumista siihen helppoon hengittämiseen, joka seuraa sitä. Nyt näen kauneutta kaikkialla. Värit tuolla ikkunalasin toisella puolella. Tällä puolen lakanoiden keskellä vaeltavat pupunkorvat. Siskon silmälasien siluetti vasten pimenevää iltaa, jylhän näköisiä lehdittömiä koivunrunkoja ja savupiipusta tulevaa tuprutusta. Hetket, jolloin sanat pysähtyvät kyyneliin. Koko ajan koitan silti muutakin, kuin vain katsoa. Jotta se tulisi jokaiseen aistiini. Hengitykseen ja askeliin.
Joskus se tarvii vain yhden kivan kuvan myslikulhosta ja Alpron coconut milk tölkistä Instagramissa, kun ajatukset pysähtyy ja tajuaa jotain. En jaksais kelailla, mitä voin syödä ja missä on 0,5 grammaa enemmän proteiinia, kun siinä toisessa tölkissä. Mä haluaisin syödä joka viikonloppu raakakakkuja ja välipalaksi viiden banaanin nicecreamin kohtuullisella maapähkinävoikuorrutteella. Kaiken tämän hyvällä omallatunnolla ja nauttien sydämeni kyllyydestä joka suupalasta. Ehkä tän kaiken yhdistäisin mielelläni liikkumiseen, kehollisuuteen ja sen hyödyntämiseen, kehon kunnioittamiseen. Sitten voisikin hyvällä omalla tunnolla laittaa jopa kaakaonibsejä maapähkinävoikuorrutteen koristeeksi. Se on myönnettävä: ruoka on, ei pakkomielle, vaan intohimo mulle. Mä varmasti vietän muihin ikäisiini opiskelijanuoriin verrattuna tavallista enemmän aikaani keittiössä ja vieläpä viihdyn siellä. Sitten eksyn niiden tuttujen nuorien lahjakkaiden tyttöjen profiileihin, jotka elää sitä tanssijuutta, josta itse haaveilin siellä, missä he ovat nyt. Ja nyt, täällä, voin vain enää haaveilla siitä. Mietin, vai yltäisinkö? En. Työtä olis tuhottomasti. Mutta sitten pikkuhiljaa hyväksyn, että jos se ei tuo sitä nautintoa mitä se vaihtoehto, mikä houkuttaa ja vaikuttaa hyvältä, se polku ei oo mua varten. Sitten alan taas luottaa elämään ja löytyy rauha. Mutta ollaan nyt vielä pari kuukautta tiukkoja ja sitten leivotaan joka viikonloppu kakkuja. Ja arkipäivisin jumpataan. Tuntuupa hemmetin helpottavalta antaa periksi ja tajuta, että joku ei oo sua varten. Ja että elää omaa elämää. Ja että ehkä se nahka navan ympärillä on niistä terveellisistä pähkinöistä tullutta.
Luovuuskriisi iski taas. Huoh, ajattelin. Yritä edes. Mutta ehkei musta saa mitään brillianttia irti, jos jotain "pitää" tehdä. Noh, voihan se niinkin olla, mutta sillä periaatteella ei ehkä elämässä pärjää - että tekis asioita vain aina silloin, kun huvittaa tai inspis iskee. Onneks mulla on vielä pari projektia, joita saan tehdä ihan vaan silloin, kun huvittaa tai inspis iskee. Toista tehnyt viimeksi ehkä puol vuotta sitten, eikä stressaa yhtään. Kiitos, rakas tarinani.
Skippasin yhtenä iltana venyttelyt. Tänään itken taas. Sattuu. Nyt alkaa jo kiukuttamaan. Huolettaa. Onneks on voimabiisejä, jotka saa mielen ajattelemaan hetkeks, että fuck everything. Ei oo niin vakavaa, ja asiat järjestyy.
Kaks ihmistä teki mun kesästä unohtumattoman, enkä parempaa olis voinut toivoa. Aluksi mun oli tarkotus kirjottaa kokonaisuudessaan useammastakin kesän hetkestä, mutta selaillessani kuvia, jotka on otettu tämän toisen tyypin kanssa mun mieleen pulpahti niin paljon vahvoja muistoja, että se vaatii kokonaan oman tilan.
Sain kesällä toivottaa tervetulleeksi takaisin kotiin vuoden verran maapallon toisella puolen olleen ystävän. Siinä tätä kotiinpaluuta ilostellessani milloin lattekupposen tai viinilasillisenkin äärellä, sain samaan aikaan valmistautua hyvästelemään pian toisen samoille suunnille lähtevän.
Oltiin hengattu viimeksi kaks vuotta sitten, mutta yhden tappiollisen re-union kenkienmetsästysreissun jälkeen oltiin pian jo puoliksi kämppiksiä. Käytiin kumpainenkin töissä ja iltaisin katottiin Sinkkuelämää syöden aasialaista maapalloa tuhoavista takeaway-rasioista. Käytiin iltakävelyillä, kokkailtiin (paljon!), tanssittiin ympäri kämppää ja naurettiin, puistojumppailtiin, valvottiin pikkutunneille ja pideltiin seuraavana aamuna päitämme, noustiin kielletylle huipulle katselemaan kimmeltävää vettä ja saarten taakse laskevaa aurinkoa, puhuttiin tyttöjen juttuja, syötiin mielettömän herkulliset tomaattitortillat, käytiin shoppailemassa useammat vaatekassit ja toisillemme samanlaiset housut, selvittiin aikataulusäädöistä huolimatta meille maalle puusaunaan ja grillaamaan kolmannen ystävän kanssa... Viimeisenä yhteisenä iltana kiivettiin kerrostalon katolle kattomaan kaupunkia ylempää. Tuota piti hoputtaa, kun ei mokoma meinannut puolesta välistä tikapuita enää ylemmäksi kavuta. Muistan näyn selkeästi hänestä, kun istui siinä vierellä. Onnellisuutta koin silloinkin, kun sanoi, että on tehnyt mun kanssa sen kesän aikana asioita, mitä on koko elämänsä haaveillut tekevänsä.
Yleensä ihminen on aina matkalla jonnekin. Kouluun, kauppaan, kotiin, töihin... Elämä on nykyisin niin kovin hektistä tässä yhteiskunnassa. Tai no kellä on kellä ei, mulla ainakin tuntuu olevan, ja kovin väsyttävää se onkin. Mä päätin kaupasta kotiin kävellessäni poiketa reitiltä metsäpolulle hakemaan muutamat pajunoksat pupulle kotiinviemisiksi. Napsittuani niitä komean kimpun verran mä en lähtenytkään takasin kotiinpäin, vaan jatkoin vain kulkuani eteenpäin. Puhelin tuntui painavalta taskussa, joten heitin sen banaanien, kikherneiden ja pajunoksien sekaan kangaskassiin. Taakka keveni. Pieni irtipäästö. Mietin mun rakkautta luontoon, ja onko kivillä sielu. Ei oo. Pian tuli se risteys, josta olisi päässyt kotiin tai vaihtoehtoisesti vielä pidemmälle polkua pitkin. Ensin lähdinkin kotiinpäin. "Pitää vielä ehtiä treenata ja mahaankin koskee", mä ajattelin. Mutta kaipasin vielä hetken sitä rauhotusta, jota luonto mulle tarjosi. Kuljin vielä hetken pajunoksat olalla, ja kun jonkinlainen rauha oli löytynyt ja hymykin käynyt huulilla käännyin tyytyväisenä kotiinpäin.
Kotimatkalla ohitin sen talon, jossa on kiva piha. Monesti oon sen ohi kulkenut ajatellen juurikin sitä, kuinka nätti se piha on, mutta tänään se oli jotenkin erityisen kaunis. Pieni tyttö istuskeli puutarhapöydän ääressä silitellen nukkevauvansa kasvoja ja veljet leikki vähän tuonnempana. Puutalon seinää vasten nojaavan vanhan pyörän sarveen oli laitettu söpö lyhty roikkumaan. Kukkia oli ympäriinsä erivärejä ja paljon, muttei yhtään liikaa mun makuun, ja kivilaatat kierteli siellä täällä. Mahakipukaan ei enää tuntunut niin kurjalta, kun kauppaan lähtiessä.
Mä en tiedä, onko tää joku tanssista johtuva ilmiö, että joka kolmas napsimani kuva on mun jaloista. Vai onko se sittenkin aina mun kengistä, joihin rakastuin tieltä väistyvän kesän aikana. Yhdenlainen teoria vois myös olla se, että katse on hyvin usein niissä. Tänään aamulla juostessani viittä viimeistä kierrosta urheilukenttää ympäri, Elastinen kehotti mun pään sisällä nostamaan silmät maasta. Ja koko tämän ajan mä oon ihmetellyt, miksi ryhti on niin kehno.
Koulupäiviä on ollut nyt loman jälkeen kaksi. Oikeestaan puolitoista, koska maanantain aamutunti tuntui viisaammalta pyhittää unelle myöhäisen kotiutumisen vuoksi. Äiti kysyi puhelimessa tänään "ahistaako?". Ehkä silmät vähän vetty, mutten jaksanut taas alkaa siihen. Siihen samaan tunteeseen, mikä oli jo keväällä. Olo on suoraan sanottuna paska. Kesällä oli kivaa. Nyt palasin saliin nimenomaan kompuroimaan eriparisukissa - toisessa niin monta reikää, että ystävä käski heittää sen pois, kun tuun kotiin. Se on vielä tuossa häkin päällä, ei toisten jätteiden kaverina. Mä seurasin sitä, jonka jalka nousi korkealle ja koko kroppa eli liikkeen mukana. Sitten räpiköin itse perässä. En uskalla enää liikahtaa paikoiltani, jään rapsuttelemaan kynsiäni.
Mä en tiedä, oliko mun toiveet ja haaveet siitä tulevaisuudesta, jonkalaista ehdin likimain kaksi vuotta sitten itselleni haaveilla täällä aloittaessani, jotenkin ihan utopistisia. Kai ne sitten oli. Toivoin liikoja, yhä toivon, mutta pian en enää jaksa toivoa. Mun haaveet alkaa olla niin muserrettuja. Mun ihanteet ei kelpaa. Ne ei sovi muottiin. Kannustus omaan juttuun puuttuu. Sain sitä puoli vuotta sitten sattumalta ja muutamalla sanalla (kiitollinen silti niistä), mutta jo nekin alkaa haalentua muistoiksi.
Isoin mörkö, joka mielessä pyörii on edessä häämöttävä lopputyö. Soolo. Yksin. Jos tää olisi surkuhupaisa juttu, saattaisin naurahtaa, sillä usko siihen, että luotto itseeni olisi siihen mennessä löydettynä... Sitä uskoa ei oikeastaan ole. En uskalla hypätä. En pyörähtää. Kuunnella musiikkia. Täytyisi keksiä jotain outoa ja kummallista, hauskaa, jotta sopisin. Täytyisi olla luova ja persoonallinen. Oon kyllä jo myöntänyt, että täällä muut on värikkäitä ja nerokkaita. En oo valmis.
Ulkona sataa vettä. Välillä kaatamalla, välillä tihkuttaa. Mä pilkon sieniä ruokaan ja keittelen tomaattikastiketta, jotain lämmittävää. Istun rentoutuneena saunassa ja pian laitan valot päälle, kun kesän valoisuus ei enää yllättäen riitä. Alkaa hämärtää. Kirjottelen kirjeitä kiireettä, piirrän reunoille mun mielestä elokuuhun sopivia sinisiä kukkasia. Kerron toissaöisestä kuutamouinnista, jolloin rohkeena hyppäsin tuohon mustaan veteen, vaikka mielikuvitus pystytti pinnan alle taas metrin korkuisia teriä. Oli turvallinen käsi ristikkäin omani kanssa. Tänään taittelin tuplakauluskauluspaidan kauluksen ja toissapäivänä sovittiin autossa, että kesä loppuu vasta elokuun loppuun Lapissa. Eilen harmaavihreän villasukan nähdessäni vaatekaapin perukoilla aloin pikkuhiljaa kaivata aikoja, jolloin niitä saa käyttää aamusta iltaan, miksei vaikka ihan yöhön saakka. Tulevana syksynä sujautan ne jalkaan ennen lompakkoa keventäneitä tekonahkamaihareitani (unelmat täyttyi). Viime yönä kynttilät nukahti viimesinä. Tänään taidan vielä askarrella yhden unohtuneen synttärikortin. Ehkä lakkaan vielä varpaankynnet ens viikon kesää etsivää reissua varten.
Niin, ja näitä pojuja mä aion kuunnella ainakin ensilumeen saakka.
Pari viime kesää oli melko mitättömiä. Toisesta jäi mieleen epämääräset valinnat ja sekava mielentila. Toisesta tavallaan ahdistava, mutta opettavainen (mitä mä puhun, hyvä ja positiivinen se oli) kokemus, ja joo, se huippuainutlaatunen reissu. Stressintäyteisen kevään jälkeen mä olin päättänyt, että tästä kesästä on tehtävä huippu. Kirjotin listan, mitä haluan tehä. Tein suunnitelmia. Tapahtu kuitenkin asioita, joiden luulin pilanneen mahdollisuuden siihen unohtumattomaan kesään. Meni jonkin aikaa, ja tapahtui taas asioita. Se luotto, mistä oon jaksanut pitää kiinni, luotto elämään, tuotti vihdoin tulosta.
Oon viimeks ollut omassa entisessä sängyssäni kuukaus sitten nukkumassa. Se on kuitenkin mahdollistanut kaikkea, mitä en ollut osannut odottaa. Kulkenut laukkujen, kangaskassien ja kissa-avaimenperäavainten kanssa ympäriinsä. Istunut autoissa, junissa ja lentokoneissa, ja seissyt metroissa. Syönyt aamiaista helteisen pyöräilykaupungin kadun varrella. Nauttinut kesäyöstä kynttilänvalossa parvekkeelle nukahtaen. Kävellyt puiden alitse ja sorakivien päällä paljasjaloin. Soudellut vieretysten joutsenten ohitse. Silittänyt hymyn paljastamia uurteita. Kiivennyt kielletylle paikalle ja hoppuuttanut peloissaan ollutta perässä. Ollut ylösalaisin. Katsellut telkkarista jotain ihan vaan, kun on saanut viettää sen ajan veljien vierellä. Tanssinut pitäen toista kiinni käsistä, myös toistakin. Nukkunut enemmän öitä kaksin kuin yksin. Alkanut muistaa, miltä halaus tuntuu. Hymyillyt itsekseni, ennen kaikkea itselleni.
Perjantaina tuli suunnitelmiin muutoksia ja pieni paniikkiahdistus pääsi jälleen kerran näyttäytymään koulun pikkuruokalassa muille kanssaolijoille. Joku otti olkapäistä molemmin käsin ja koitti rauhotella. Hehee, no mut ku yyh. Miksi hoitaa ja tehdä ne asiat sinä päivänä kun on "tänään", kun voi ahistua niistä sinne ihan viimeseen koulupäivään (ja vähän ylikin) asti? Niinpä niin, no ehkäpä just siks ettei tarvis. Kirjottelen kalenteriin joka päivälle asioita: pyykit, kirje (se, jonka kirjottamattajättäminen on aiheuttanut taas hirveitä omantunnontuskia, voih...), matikka, kirjota esitysteksti, suunnittele tunti yms. ja sitten siirtelen niitä sitä mukaa, kun huomaan, että ups jäi vaan tekemättä. Tai sitten tulee vaan muita juttuja, jotka jyrää ne hoidettavat asiat alleen. Ups uudestaan. Ehkä mun asioidenhoitokapasiteettini alkaa tälle keväälle olla jo täynnä, kulutettu, käytetty, vai miten se pitäs sanoa. Tarkotan nyt kuitenkin sitä, että ei välttämättä jaksais enää. Ehkä se epätieto jostain kotiinmenemisestä aiheuttaa melkosen ahistuksen. Ehkä se, kun tajuaa, että mulla on kolme päivää koulua, enkä oo edes suunnitellut pakkailua. Kenties huominen, työjuttuja, jännää. Uskonpuute itseeni, mee pois kun aloit jo aiemmin kaikkoamaan musta. Projekti, jonka luulin saaneeni päätökseen viime viikolla halus vielä vähän haastaa mua, senkin pirulainen. Kykenisin ehkä.. eh, enpäs kykenisi. Ajattelin kirjottaa, että kykenisin sellasiin asioihin, mitkä ei vaadi ajattelua ja luovuutta, mutta jos pyykinpesukin tuntuu haasteelliselta, niin parempi olla sanomatta. Ehkä mun kannattaisi ottaa nyt viimeset päivät päivä kerrallaan, eikä stressata tulevia päiviä. Niin no, helpommin sanottu, kun tehty. Kun osais.
Kello on jo ihan liikaa, eikä mua ahista laisinkaan, että puolet tän illan (tän viikon, tän kevään, tän vuoden, plöh...) asioista ja askareista on vielä tekemättä. Kai se vaati erään tiistaiaamun, jolloin yllätyin itsekin siinä vollottaessani kaverin halauksessa, miten pahalta on tuntunut. Loppupäivän istuin, rauhotuin ja ajattelin. Ja nyt alkaa muistamaan miltä iloisuus ja onnellisuus kutakuinkin tuntuu. Alkaa oppia olemaan itselleen suopeampi. Hyvällä omallatunnolla todennut, ettei sitä niin hurjana tarvii puskee aina. Melko paljon sitä on skippaillutkin asioita, mutta ehkä on kohdannut sen faktan, etten taida olla sellanen, kun mitä joskus tahtoi olla. Ja se tuntuu hyvältä.
Kun alan miettimään kulunutta kevättä, niin huh miten onkaan asioita tapahtunut. Miten sitä onkaan vaan virran mukana kulkeutunut eteenpäin törmäillen aina tasasin väliajoin milloin mihinkin esteeseen, mutta lopulta niistäkin on päässyt irrottautumaan. Kauan sitä on vaan kärsivällisesti uskonut, että jos vaan luottaa elämään, niin se kyllä lopulta palkitsee. Vihdoinkin, jo oli aikakin yms. sanon minä! Niin siinä käy. Että luottakaa vaan.
"Kasvovesi kirvelee. Naama täynnä punasia läiskiä. Koitapa siinä ajatella itsesi kauniiksi. Koitapa siinä näyttää itsevarmalta. Olla olematta anteeksipyytelevä. Kaikki kattoo, kun sä vaan oot. Älä vaivaannu. Ei täs o mitään hätää. Niitäkin jännittää, aivan varmasti jännittää. Yhtä typerältä niistäkin tuntuu... kai."
Oli tiistai-illan ajatus. Siihen se sitten loppukin. Ajattelun ja kirjotuksen yhdistelmä. Nyt on tunne sellanen, millasta ei o varmaan koskaan ollu. Koko tyyppi on hämmentynyt. Ahdistunut. Tiedoton. Huolestunut. Turhautunut. Ja helvetin epävarma. Mä hukun ajatuksiin ja mietteisiin, koko ajan, tauotta. Voi kunpa sitä vois pieni ihminen hetkeks pistää mielenmyllerryksensä pauselle. Päästää vaan irti. Tuntuu, että valun vaan virran viemänä, enkä tiedä missä kohdin oon menossa. Missä mä olen nyt. Missä toiset on. Millasia toiset on. Millanen mä ite olen. Niitä miettii etupäässä ja ihan liikaa. Kaikki on niin monimutkasta, esimerkiks tahto leipoa. Johan naurattaa, miten suuren ongelman ihminen saa siitäkin tehtyä itselleen. Mitä mä teen? Ärsyyntyä nyt sellasesta... Kuinka vaikeeta on tarttua illalla päiväkirjaan, ja muistella päivää. Ja ahdistua siitä, kun sen jättää tekemättä. Ahdistua päiväkirjan takana nojaavasta tummakantisesta kirjasta, jonka lukeminen on pausella. Kohta pitää palauttaa. Miks täytyy ottaa kaikki niin tosissaan? Miks sitä istuu lavalla käpertyneenä itsensä suojaksi ja kattoo meininkiä ajatellen: miks tää tuntuu niin vaikeelta? Meille sanotaan, että push it to the limit. Puske niiden ylitse, vielä enemmän. Tee sitä, mikä tuntuu hyvältä. Seuraa sitä sun omaa juttua. Tän tapaset neuvot alkaa ärsyttää ristiriitasuuksillaan. Niin mitä nyt halutaan tekevän? Oma mukavuusalue on jätetty jo kauan aikaa sitten, siltä tuntuu. On pyörinyt siinä selviytymismoodin ympärillä. Ihan kun se olis koko homman pointti - kiduttaa itseään ja vaan selviytyä. Ehkä se on? Mutta sitten oon väärällä tiellä.
Takana pitkästä aikaa kouluviikko, jona pääs liikkeelle ja mieli oli energinen. Sitten tuntuu, että joku/jokin päättää jälleen rankasta mua jostain anonyymistä syystä ja iskee taas turpaan joka suunnalta. 'Tästä saat... ja ota vielä tästäkin, kun ei vielä tarpeeks oo kaikkea meneillään'. Epätoivo, viha, luottamuksenpuute, pettymys... kaikki samassa paketissa.
Oon alkanu ihmettelemään ihmisyyttä. Miettimään, onko jotenkin poikkeuksellista, jos pyrkii elämään mahollisimman hyvin? Niinku kunnollisesti. En nyt tarkota mitenkään synnittä elämistä, mutta että tavottelis sellasta yksinkertasta hyvyyttä. Huomaan itessäni kyllä aika ajoin paljon vikoja ja paheita - se, mitä välillä suutuspäissäni ajattelen ihmisistä ja niiden kanssa syntyvistä tilanteista. Vielä enemmän häpeissäni katon nuorempaa minääni - voi tota typerää teiniä, joka oli niin suupaltti, näsäviisas ja vihamielisyydessään äkkipikanen. Veitsenteräviä sanoja sai yks jos toinenkin osakseen, jotka ne oli varsin kohtuuttomia. Nyt pyrin kuitenkin pois tosta ajattelemattomasta käytöksestä, joka sillon mun tekoja ja sanoja ohjaili. Koitan opetella toisten elollisten oikeudenmukasta kohtelua. Koitan ajatella vähintään sen kolme sekuntia, ennen kun sanon, mitä sylki suuhun tuo. Mietin seurauksia.
Valehtelu on musta väärin. Valehtelu ei o sama asia, kun kertomatta jättäminen. Kuka hullu nyt sellasen väitteen on keksinyt? Mun mielestä ei o aiheellista nostaa meteliä, jos toinen ei kaikkea toiselle kerro. Toinen asia on, jos sitä kysytään. Valehtelu, se se on melko kusista melkeinpä missä asiayhteydessä tahansa. No, poikkeuksia tietenkin on - ehdoton en se minäkään ole näiden jakelemieni "oikeuksien" kanssa.
Varovasti mä kaikessa hiljaisuudessa toivon, että muakin joskus ymmärrettäis. Että munkin kyyneleet olis okei vuodattaa, ja niille ehkä saattaa olla joku syykin. Satutetullakin kuuluu olla oikeus. Vähän useemman kerran, kun vaan yhden, jostain syystä mulle saadaan monissa erinäisissä tilanteissa aikaan sellanen tunne, ettei mulla ole oikeutta kipuilla. Olis parempi vaan hiljaa niellä ne pisarat poskilta jossain piilossa, kun alkaa tunteilemaan - niinhän se on.
Mulle itelleni lojaalisuus on itsestäänselvyys. Opetus, jota haluun noudattaa. Arvo, jonka ikuistin itseeni: "remember me". Ei siinä niin lue, mikäli luulette. Mutta sitä se tarkottaa. Alan olee sitä niin täynnä tän kaiken pettymyksen keskellä, että revin ton musteen kohta ihostani irti ja nauran sille päin naamaa. Ei täällä maan päällä sua tunneta.
Rusketus on ruvennu häviimään. Olis pitäny tehdä tää aiemmin. Nyt on pakko kaivaa se pinkkikantinen päiväkirja esiin ja selata sivuja, jotka täytty siinä hotellihuoneessa, missä tuli naurettua varastoon.
Jo ensimmäisissä lauseissa, jotka kirjotin jollakin menomatkan varrella olleista lentokentistä, mä kerron viihtyväni sen kultahiuksisen likan kanssa, johon mulla ei kertaakaan mennyt hermot ton kahen viikon aikana. Kerron, että on hauskaa. Ja piirrän vielä naurunaaman huutomerkin perään.
Juttuja synty. Lähtöpäivänä me muisteltiin kuluneita päiviä ja kerrottiin niitä tietokoneen kameralle. Kymmenen minuuttia pätkivä Hozier soi taustalla, niin ettei meinaa saada selvää. Mainitaan kalliokiipeily, pöytäfutis, vessanpönttö, jonka minä osasin korjata, mutta siivooja ei, ihanat, meganöyrät ja kohteliaat aulahenkilökunnan naiset, pitkähäntäveneretkellä sattunut merihätä, mykkä lakananvaihtaja, jonka kohtalo punavalkosten nappien kanssa jäi mysteeriks, norsupöksyt, yks särkynyt sydän ja yks särkynyt pullo... Mä mainitsen epäselvällä käsialalla päiväkirjan sivuilla Saaran kaksviikkosen pullojen- ja pussienavaamisharjotteluprojektin, hien ja loppumattoman sikarin hajun Half moon partyissa, komeet on kusipäitä-väitteen kumonneen ibizalaisen, meidän saamattomuuden korttien kirjottamisen suhteen (joka jäi lähtöpäivään...), joka päivä hammasharjojen paikat vaihtavan siivoojan, joka jäi vahingossa ilman tippiä, sen nauruntäyteisen illan, kun Saanuli osti Justin Bieber-paidan, aamun, jonka Saara alotti musta niin hervottoman hauskalla: elikä huomenta - lausahduksella, Uunon, Sweet child of minen, kaikkien päässä kiertäneen ice bucketin, DJ:n vierelle eksymisen, illan, jolloin ei kiinnitetty huomiota ulkopuolisiin, koska omassa poppoossa oli niin hauskaa, yöuinnit altaassa, yöuinnit meressä, aamuherätykset, mun kolistelut ja yhtäkkiset sängystäylöspomppaamiset, joille Saara jakso nauraa, seuraavan illan ulkona paljain jaloin, typeryyden tunteen... Videolla Saara nauraa niin, että katoo kuvasta, kun puhutaan meidän ykstoistahenkisestä matkaseurueesta, nauraa porukkaan viimesenä iltana liittyneelle suomalaiselle pariskunnalle, jossa toinen raukkeli oli armottomasti tossun alla - jessus, miten iso haloo synty siitä, miten paitaa olis pitäny rumputtaa... Puhutaan meidän Nopparat Thara Beachilla käyntiinlähteneestä mallinurasta, joka jatku tasasena niin turistirannalla meidän eurooppalaisuutta ihmetelleen aasialaisen naisen kanssa poseeraamisena, kun ravintolapöydässä "sala"kuvauksen kohteeks joutumisena sen punasissa speedoissa tallustelevan käkkärätukkasen miehen toimesta... Kerrotaan, miten "Peto on irti" ja Robin rytmitti meidän lomareissun ja miten vanhustenarjen omasen tarkka arkirutiini meille muodostu (aamupala - altaalle - suihkuun - Buddhiks kutsutut kylpytakit päälle ja kortinpeluuta - kaupungille syömään - iltalagitus/partyy - nukkumaan). Nauretaan katukivetysten iskuista johtuville ruville, jotka edelleen kutiaa. Mä mainitsen vielä meistä muodostuneet, (melko luuseritasosen) telepaattisen yhteyden omaavat kaksoset, jolloin Saara pyöräyttää silmiään huvittuneena. Mä silti pidän siitä ajatuksesta kiinni. Loppuun täytyy vielä sanoa, miten onnellinen siitä oonkaan, että tän tyypin kanssa kävelin varmasti suorimmin, kun koskaan aiemmin, kohti/pitkin auringonsiltaa.
Seittemän tunnin autossa + bussissa istumisen jälkeen saavuin viime viikon perjantai-iltana Tampereen linkkuasemalle. Hymyilytti, kun systeri seiso tien toisella puolen punasissa valoissa. Ihanan kiireettömän viikonlopun aikana me kokkailtiin kesäkurpitsa-herkkusieni-tofupöperöä ja alusta loppuun homemade pizzaa (hippi kasas spelttipohjansa päälle pestoa, herkkusieniä, paprikaa, tuoretta sekä aurinkokuivattua tomaattia, artisokkaa, ja lopuks rucolaa ja saksanpähkinöitä), lounastettiin vegaanirafla Gopalissa, jossa tuun tästä lähin käymään joka ainoa kerta, kun Tampereella vaan täytyy saada syödäkseen, istuskeltiin kissakahvila Purnauskiksessa, josta löyty myös vegaanille suklaawhoopie tyrmistyttävän aidonmakusella, niiiin hyvältä maistuvalla vaniljariisijäätelöllä, soiteltiin sähköurkuja (systeri soitti, mä myhäilin vierellä neljän kahvikupillisen verran), "pelattiin" Sims 4:sta ja MasterChef-lautapeliä, käytiin kattomassa Siperiassa tanssia, naureskeltiin We're the Millers- elokuvalle ja ehkä kaikista ihanin juttu: katettiin molempina aamuina aamupala, jota en o moniin vuosiin oikeesti tehnyt. Miten joku niin arkinen asia voikaan tuoda sellasen hyvänolontunteen?
Tuli sunnuntai ja istahdin taas bussin penkille. Perillä järjetön nälkä ja vessahätä. Tyhjältä, kuolleelta ja hiljaselta tuntuva kaupunki - tuli outo olo. Seuraavat kolme päivää mä treenasin pakaralihaksia kävellen vesitornin mäen paristi päivässä ylös jatkaen matkaani aina ylimpään kerrokseen asti. Ai että, miten mukavalta tuntukaan leikkiä pari päivää naista, joka kokkaa töistä tulevalle miehelle: kattaa pöytä ja tuoda lautanen nenän eteen itsestäänselvyytenä. Kuinka kiva olikaan ilahduttaa toista, kuinka paljon merkityksellisempää kaikesta tuli, kun ei hitto syönyt yksin omassa luukussa läppärin tai töllön ääressä? "Aletaanko kämppiksiks, mä voin laittaa ruoat?" mä ehdotin. Energisyys ja aktiivisuus tarttu siitä, koska mä en varmaan ikinä pääsis yksinäni kaheksan jälkeen illalla salille. Varsinkaan kaupungissa, jossa pelkään törmääväni tuttuihin, jossa pelkää sitä ihmismäärää niissä laitteissa. Hah, hyvinhän se meni. Musta tuntu hyvältä. Se elämänrytmi ja meneminen, asenne. Hitto, kun ei asuis pelkän kanin kanssa.
Kiireenhän mä sain tietenkin itelleni järjestettyä, mutta kun ei sen viikon alettua tarkotus ollukaan enää relata. Pieni sininen leluauton näkönen fiasko ehti kuitenki karauttaa vesitornin parkkikselle, ja mua alko heti hymyilyttään.
Niin siis, se syyhän oli lähtee tekee kouluhommia - makes sense, ei ehkä monille, mutta mulle itelleni kyllä. Pääsin ku pääsinkin alkuun homman kanssa, ja tänään huomasin saavuttaneeni biisin viimesen nuotin, joten ei tää matka tainnut ihan hölmö ratkasu olla, rohkenen väittää. Ristiriitaset fiilikset kyllä velloo yhä mun sisällä omasta tanssijuudesta, pirulaiset ne ajatukset, jotka latistaa itsetuntoa. Vihastuttaa. Kun pitäs riittää itelleen, vaikeita juttuja.
Oon taas kotona. Tuntuu paljolta, ja samaan aikaan en tiiä yhtään, miltä tuntuu. No, tänään tuntu ainakin hyvältä kiireettömyyden tunne teekuppien äärellä.
Kolme kahvikupillista tänään. Uskallan kyllä epäillä tän hysterian johtuvan pelkästään siitä...
Mä yleensä muistan ne hetket, milloin oon ajatellut tai tajunnut jotakin. Tänään sellanen hetki oli, kun tulin koulusta kotiin ja potkasin kengät naulakon juureen muiden toistensa alle hukkuneiden kenkien joukkoon. Sillon tajusin, että mä olin tänään onnistunut nimeämään tän asian, mitä käyn läpi. Sen nimeksi tuli "kriisi". Kaipa se auttaa eteenpäin, hyväksymään tilanteen..? Mulla jäi varmaan moniakymmeniä lauseita tänään kesken, mikä on hyvin tavanomasta mun puheripulin sattuessa, mutta tänään se johtu ihan vaan siitä hukassaolontunteesta. Istuttiin leikkipuistossa ystävän kanssa, ja mä siinä pulppusin epämääräsiä sanoja ja lauseita - yritin löytää tolkkua tähän pään sisällä mesoavaan hullunmyllyyn. Nauratti. Mutta kyllä turhauttikin. Epäjohdonmukasia reaktioita, sanon minä. Toiselle ystävälle totesin muutamia tunteja myöhemmin, ettei tässä voi enää, kun nauraa. Ja mä totta vie nauroinkin. Aiempi ystävä tuli pahaa-aavistamattomana mun tykö ja sanoin muina miehinä, ettei oikeen oo jaksanu siivota. Silmäthän sillä pyörähti päässä... Kaikki alko hukassaolevasta kaukosäätimestä. Seuraavan tunteroisen ajan me vaan naurettiin. Naurettiin seinään kuivuneelle vihersmoothietahralle, uunin alle eksyneelle teelusikalle, pitkät päivät vaatekaapissa olleelle vesilasille, vuosia vanhoille meikeille, niille seitsemille legginseille, joissa on ääretön määrä reikiä, ja jotka purkautuu lahkeista, ja tälle koko kämpässä vallitsevalle kaaokselle, jonka keskellä oon elänyt. Todettiin, että mä taidan tarvita henkilökohtasta avustajaa. Sopimus synty, ja oon taas piirun verran ilosempi.
Tänään oon hysterian, naurujen, hepuleiden, epätietosuuden ja turhautuneisuuden lomassa tainnut alkaa hyväksyä tän... kriisin. Ja kai se on ihan okei. Useet on kuulleet mun joskus sanoneen, että mä luotan elämään. Ja niin sanon nytkin. Luotan avoimuuteen - siihen, että on okei puhua ja sanoa, jos ei kaikki oo kohillaan. Kai siitä pitää olla itelleen kiitollinenkin, että on ollu rohkee sen asian suhteen.
...Mutta johdonmukasuushan tästäkin tekstistä on täysin hukassa.
P.S Tänään tapahtu jotain, mitä oon oottanu jo pitkään. Kai säkin seisoit pihalla?
Tais tuntua paremmalta vaihtoehdolta lähteä todellisuutta pakoon kaupunkiin sen sijaan, että olis hukkunut omien ajatusten alle rauhassa kotona. Niin kai se olikin. Alottaa ilta kaksistaan hihitellen kullatun pullon kera joen rannalla tähtien alla, saada valkoviinilasillisen ääressä pitkästä aikaa puhelu siltä, joka on monia kymmeniä tunteja jaksanut aina kuunnella jos on ollu tarpeen, tulla äärettömän iloseks niistä kaikista tutuista kasvoista, jotka kärsimättömän odottelun jälkeen saapu tanssilattialle, löytää vihreeseen vilttiin kääriytynyt sielunsisko tupakkapaikalta samanlaisine ideologioineen, höpötellä perimmäisessä vessakopissa pienen valkosen valheen jälkeen, viettää suolan ja sitruunan makunen hetki saman tyypin kanssa tiskillä (tuo hymyn huulille), sopia teetreffit taloon, joka on mun mielestä aina hohkannut välitöntä lämpöä, tanssia niin, että unohtaa hetkeks asiat, joihin ei voi vaikuttaa ja löytää edes yhen illan ajaks se jonnekin kadonnut, sopivasti hullu minäni mun sisältä...
No entä eilisestä..? Entä tästä päivästä? Mä kerron. Mun on elokuusta lähtien tehnyt mieli ostaa ananas. Eilen, liki vuorokauden paastoomisen jälkeen mä sain sen seittemän kuukauden jälkeen toteutettua, vaikka mä luulin saaneeni eksoottisista hedelmistä kahen viikon aikana yliannostuksen. Ostin myös paketillisen jäätelöä, jota söin sekä eilen illalla sohvalla koomatessani (johon nukahdin jo ennen kymmentä telkkarista tulevan metelin saattelemana), että tänään aamupalaks suoraan paketista. Tänään oon tehnyt niitä asioita, mitä perjantai jyräs alleen, ja mihin piti tää viikonloppu kokonaisuudessaan kuluttaa. Jäätelöaamupalan lisäks oon toisena aamupalana syönyt neljä palaa pannukakkua maapähkinävoin, banaanin ja siirapin kanssa, juonut kahvia ajatellen "miksei kuuma kahvi voi kaunistaa?", ollut pukematta päälleni - ei peiton alla tarviikaan, vaihdellut pitkin iltapäivää tyynykasan paikkaa sängyn puolelta toiselle leffaa ja sarjoja kattoessa, ja onnistunut toistaseks olemaan ajattelematta melkein mitään, mikä aiheuttais ahdistusta. Ajatus murehtimisesta tuntuu tällä hetkellä pelkästään turhalta.
Tänään luin, että toi auringonpaiste tulee häviimään ja lunta alkaa pian taas sataa. Perjantaina uskalsin jo haaveilla, kuinka kohta voi laittaa pehmusteet parvekkeen sohvalle. Nyt olis siis kauhee pakko ja kiire ulos "nauttimaan auringosta" vielä kun voi - ah ja voi, mikä yleinen käsky se onkaan keväisin ihmisille. Kiva kun paistaa, mutta tää sänky on nyt kyllä sitäkin mukavampi. Ainahan sitä voi lasinkin läpi ihastella.
Pari päivää sitten mä kotiuduin kahen viikon mieleenpainuneelta reissulta, jonne lähin melko rikkinäisenä. Vaikkei se järkeen käykään, niin nyt musta silti tuntuu, että oon entistä rikkinäisempi. Tunnen jatkuvasti poskien alla, kun kyynelkanavat tahtois aueta. Joku estää. En tiedä onko se tää väsymys. Ei jaksa, eikä kykene. 30 tunnin kotimatka ei nyt toki mikään helpoin ollu, joten onhan sillä varmaan osuutensa. Eilen tultiin Okuun vähän seiskan jälkeen, ja jahka oli kiireellä kamat roudattu kämpille, mä ampasin salille. Kevyt lasku arkeen - ai miks? No koska.. pakko. Ei tässä mitään selittelyjä oteta vastaan. Myöhään venyneellä leffaillalla erään tärkeen kanssa saattaa hyvin todennäkösesti olla kanssa osuutta tähän koomaan. Molempien silmät lupsu vähän ennen lopputekstejä, eikä valojen sammumisen jälkeen kuulunu sitä yleensä tapahtuvaa höpöttelyä. Kolme varttia sitten tulin varsinaisesti tänään kotiin, ja tossa pihalla iski haikeus. Se tuttu auto ei ollu enää parkkiksella, vaikka tiesinhän mä sen jo lähteneen aamulla. Neljä tuntia kestäneellä ajomatkalla oli ehtiny purkaa kahen syvempiä fiiliksiä, ja naureskella melko ironisinakin asioille, jotka syö sisältä. Ne asiat tuntuu seuraavan joka paikkaan. Kauas lähteminen ei auta, kun niiden olemassaolon tietää. Ei ne mihinkään oo hävinny, eikä tuu häviimään. Ei jaksa enää toivoo sitä. Pakko yrittää vaa jaksaa olla. Mä en tosin jaksa enää olla yksin niiden kanssa, joten pakko rupee repii arpia auki - se pelottaa...
Jääkaappi on likipitäen tyhjä, ja ne kiireellä sisään kannetut tavarat, matkalaukku, reput ja muut epämääräsemmät nyssäkät lojuu edelleen pitkin poikin tätä pikkuluukkua. Puhtaita vaatteitahan mulla ei ole: kaikki on hiekassa, kloori- tai merivedessä, tai muuten vaan likasina laukussa. Puhelimen laturi lähti vielä muakin pohjosemmaks, joten herran huomassa on nyt mun aamuheräämisenikin. Ressaisin, jos jaksaisin. Tässä olis vielä meilejäkin kirjotettavana, työpaikkoi etiskeltävänä, ja kirjeitä ja tuliaisia lähetettävänä pitkin Skandinaviaa - vitut näille velvollisuuksille.
Nyt siis väsyttää, on nälkä, ja ajatukset ahdistaa. Ei toivoakaan siitä, että näille asioille jaksais mitään tehdä...
Tää vuos alko mielettömän huonoilla fiilareilla. Palasin lomalta ja päätin alkaa kirjotteleen ylös ihanan positiivisen pinkkisävyseen päiväkirjaani hyvii juttuja. Ennen mulla oli huono tapa purkaa pelkästään pahaa oloa paperille, mutta rupesin kelailee, että miks niitä muka haluais joskus hamassa tulevaisuudessa muistella.. ainakaan enempää kun hyviä juttuja. Eli tässä näitä nyt on. Päiväkirjasta ja pään sisältä poimittuja huippuhetkiä.
Ei mitenkää kovin kevyt, vajaa vuoden kestäny prokkis saatiin päätökseen arvosillaan kemusilla viime viikonloppuna. Oli niin rutosti ruokaa, ettei mun massuni kestänyt, mutta söin silti. Varsinkaan mutakakusta ja kulhoon sulaneesta vaniljajäätelöstä en saanu tarpeekseni. Ruoan lisäks muistetaan vielä hupasat, randomit keskustelunaiheet sisällä taikka ulkona, salsat ja bachatat, mun hetkeni DJ:nä, sekasauna ja hansi (ulkopuolisille hanki), mua edelleen hämmentävä talo, jonka seinillä oli monen monta, eri aikaa näyttävää kelloa, ja jonka erittäin kodikkaassa, jonkun selvästi joskus olleessa lastenhuoneessa vietin ne lyhyet tunnit unessa, seuraavan aamun pikapuurot, kitaramusisoinnit, talon ötökkä, parin tunnin jalkapohjahieronta, ja lopuks koko vuorokauden, koko vuoden ajan kestäneen kauden kaikista tärkein... ainutlaatunen jengi!
Torstai-iltana kapusin portaat ylimpään kerrokseen ja pimpotin ovikelloa. Oven takaa kuulu supinaa ja tirskahtelua, ja sen auetessa alko kaks kaunista, rakasta tytsyy laulaa mulle onnittelulaulua. Parempi puol vuotta myöhässä, kun ei millonkaan. Monet tietää sen fiiliksen, ku nauraa niin paljon, että alkaa "itkeä". Väärinkäytetty sana tossa yhteydessä useimmiten tuo itkeminen. Pitäs sanoa vaan kyyneleiden vuodattamiseks. Mulla kävi nimittäin niin, että lukiessa tota korttia liikutuin hirveesti. Eikä se ollu sitä nauruitkua. Itketti hitto oikeesti ne kauniit sanat, jotka muistutti, mitä aito ystävyys on... Jotka sano mielikuvitukselliseks, luonnolliseks, aurinkoiseks, värikkääks... kauniikskin, mikä näinä aikoina tuntuu erittäin tarpeelliselta kuulla. Siinä itkeskellessä silmiin osu kuitenki monen monta hervottoman hauskaa juttua, ettei se naurukaan ottanu loppuakseen. Nyt mä siis vasta voin oikeesti sanoa itkeneeni ja nauraneeni yhtä aikaa, ja samaan syssyyn voin myös todeta, ettei koskaan aiemmin sitä oo tapahtunut noin voimakkaasti.
Alla oleva kuva muistuttaa mua keskustelusta, jonka tärkee viesti oli mulle omaan juttuun uskominen. Sen tekeminen. Siitä kiinni pitäminen. Muiden mielipiteistä murehtimattomuus. Ei pidä luovuttaa. "Älä alistu". "Kun sä tiedät, mitä sä et tahdo tehdä, sä tiedät sillon, mitä tahot." Mitenniin? Illemmalla mietin, että ei mulle mitään vastausta siihen oo tullut. Siinähän sen sitte tajus. Eikai se vastaus nyt hopea- saati kultatarjottimella tuu nenän eteen. Pointti on alkaa kelaan iha itse omilla aivoilla, mitä sitä tahtoo. Hitto, kuinka monta vuotta kestää näinki yksinkertasten asioiden oppiminen. Muistuttaa myös myöhemminkuullusta palautteesta, joka muistutti vielä uudemman kerran tiivistettynä noista kaikista edellämainituista asioista. Muistuttaa vielä vähän myöhemmin käydystä parin minuutin keskustelusta, joka aiheutti helpotuksenhuokauksen syvällä jossain. Lupa relata virallisesti (enemmän tai vähemmän, who cares) myönnetty. Kaikkee ei piä ottaa niin raskaasti. Kaikki ei oo ees niin raskasta. Kiitos. Mä meen ja oon tasan viikon päästä monen tuhannen kilometrin päässä täältä. Ja mä totta vieköön otan sitä aurinkoa: tankkaan D-vitamiinivarastot täyteen ja jos suinkin mahollista, kaappaan takasin tullessani ton tähden vähän lähemmäs tätä pikkukaupunkia ja omaa parveketta, jotta lumi sulais ja mä pääsisin taas kuormalavojen päälle nukkumaan.
Viime aamuyönä pääsin nukkumaan puol viideltä. Takana unohtumaton päivä/ilta/yö. Valaistu jääkenttä, siperiamaisen jäätävältä tuntuva, lunta kasvoille pöllyttävä tuuli, jumalolentomainen hahmo piiritettävänä, voimasanoilla korostetut tsemppihuudot kameroiden takaa, tiimihengailun mahdollistava rantasaunan ja pukutilan rajaamattomuus, sekä epätodelliselta tuntuvat hetket viinilasin äärellä. Ei kuvan kuvaa - sen sijaan kärsimätöntävällistä odottelua kesään saakka.
Vuos alko siis huonona. Vaikeesti ja voimatta. Sitä on tuntunu, että jos ei nyt ihan kunnolla pohjamutia, niin ainakin sen pintaa on käyty hipasemassa. Nyt pikkuhiljaa alkaa kaikkien koettelemusten jälkeen tuntuu, että tästä lähtee toivottavasti hiukkasen voimallisempi ajanjakso hitusen paremmalla luotolla suhteessa kaikkeen. Ennen kaikkea suhteessa itteen. Ja niihin omiin haaveisiin. Uskomiseen.
Joskus ennen joululomaa, lomalla tai aika heti se jälkeen mä saatoin todeta jollekin, että enpä oo itkeskellyt pitkiin aikoihin. Nyt oon varmaan itkenyt jotain kymmenen kertaa tällasen semilyhyen ajan sisään. Viimeks kaks tuntia sitten.
Perjantai kolmanteentoista mahtu kiirettä, voitonfiilistä ja extempore teatterireissu Joensuuhun. Working Class Heroes. Tässä tulevana taiteilijana sitä nykysin täytyy katella vähän eritavalla taidetta, kun mitä nuorempana katto Lahen kaupunginteatterissa Hairia tai Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä. Ainakaan vielä mä en oo kovin kriittinen katsoja, ja se on musta osittain hyvä juttu... tavallaan. Sen sijaan, että ettisin silmä kovana epäkohtia ja toimimattomuuksia, koitan uteliaana ettiä tarkotuksia, merkityksiä, symboliikkaa ja vertauskuvia. Tokihan mä saatan havaita niitä huonojakin puolia, mutta en jaksa käyttää energiaani niiden puimiseen ja sen syvempään analysointiin. On tietysti tarpeellista osata perustella ja vastata kysymykseen "miksi?" olipa sitä mitä mieltä tahansa mistä asiasta tahansa, muttaah... En mä nyt siltikään aio sanoa, tykkäsinkö vai enkö. Ainakin jotain tapahtu. Jossain tuntu.
Välillä mulle iskee paniikki siitä, kun tahtois niin kovasti muistaa kaikki muistamisen arvoset asiat. Nytkin on rästissä viime viikonloppu, jonka hyviä hetkiä ei mielellään unohtais... (Seuraavaks siitä sitten kai tekstii..) No, tässä pikkuhiljaa sitä on alkanu vähän oppii relaamaan sen asian kanssa. Ei kaikkee tarvii muistaa ja kirjotella ylös. Riittää, kun muistaa sen hetken, ja että millasta oli. Tai et muistais ees jotain. Tänä iltana istuessani parvella kattomassa ja kuulemassa pisteliäitä sanoja lavalta, en halunnu unohtaa niitä. Kovin yritin painaa niitä repliikkejä mieleeni, koska ne oli yksinkertasesti hyviä, mutta ainoastaan yks pysäyttävä ja liikuttava lause painu kunnolla mieleen: "haluaisin vaan olla hiljaa". Olipa kaunista ja olipa herkkää. No, olihan se. Loppusuoralla ajattelin, että selvisinpäs kyynelittä. Tota joo, ei se ihan niin menny. Verhot aukes, Sound of silence alko soida ja kaverit seiso pussit ja headphonet päässä. Kyllä siinä vähän alko pieni mieli itkeen, kun mietti tätä pahaa maailmaa. Sitä kiduttamista, seksikauppaa, vanhustenhuoltoo, alkoholismia, työnarkomaniaa. Tällasena hippihörhönä mietin jälleen tänä aamuna niitä angorapupujakin, joilta revitään turkit vielä niiden eläessä irti. Puistatti, ja siirsin ajatukset muualle. Niin, näin helposti me suljetaan ne silmät ja eletään röyhkeenä omaa elämää.
"Ilman orjuutta meillä ei olisi autoja.
Ilman orjuutta meillä ei olisi sukkia.
Ilman orjuutta meillä ei olisi kenkiä.
Ilman orjuutta meillä ei olisi televisioita.
Ilman orjuutta meillä ei olisi kulmasohvia.
Ilman orjuutta meillä ei olisi älypuhelimia.
Ilman orjuutta meillä ei olisi pop-musiikkia.
Me tarvitsemme orjuutta. Sinä ja minä. Ilman orjuutta meillä ei olisi mitään, mitä kutsumme hyväksi elämäksi.
Vuonna 2014 maailmassa on 27 miljoonaa orjaa. He työskentelevät meidän keskuudessamme, meitä varten. Mekö olemme heidän isäntiään? Olemmeko itse jonkun orjia?"
Lahti, jos luet tätä, mee kattoon. Tyypit tulee Jukolle.
Täällä päin sitä tulee istuttua milloin kenenki kaaran kyyissä. Eilen puheettomassa, radio Cityn tahdittamassa autossa istuessani mä ehdin kelailla kaikenlaista. Se kaikki funtsiminen lähti juurikin siitä musasta, mikä soi. Eri autojen vaihtuvat tunnelmat, musiikit ja niissä tapahtuvat keskustelut. Nautin niistä. Hyvin usein huomaan vaan olevani se, joka vaan kuuntelee ja ujosti hymyilee niille jutuille korviin asti ulottuvan takinkauluksen takaa. Siinä autossa istuskellessa mä käänsin ajatukset itteeni. Miks mä oon aina niin? Mikä siinä puhumisessa on niin pirun vaikeeta? Itsetunto. Itsevarmuus. Ne kiusankappaleet. Kova mulla on sillon tällön yritys koittaa sosialisoitua hiukkasen, mutta oonpa tässä surkuttelujeni lomassa yrittänyt hyväksyä sen faktan, että mä vaan oon niin jumalattoman hidas lämpeemään ja vähän raottamaan tätä sulkeutunutta sieluani uusille ihmisille. Täällä usein se tuntuu viel enemmän hankalalta, kun tuntuu et kaikki tyypit on jotenki älyttömän mielenkiintosia ja persoonallisia ja mahtavia. Välillä tuuppaa olee vähä mitätön olo sellasten seurassa, heh. Kyllähän musta sitten ystävien kanssa ollessa pääsee valloilleen jos jonkinmoisia persoonallisuuksia, muttah....
Oltiin kuuntelemassa SMG:tä tässä juuri, ja huomasin sielläkin jollain tapaa oman arkuuteni. Ne fyysiset eleet, mitä tapahtu puolivahingossa, mistä tunnistaa sen piiloutumisen tarpeen. Tapahtu myöhemminkin sinä iltana. Selvinpäin - siis nimenomaan selvinpäin - krebailu baarissa oli kanssa jotain ihan uutta. Epämukavuusalueen ylittämisen multihuipentuma. Ihmiset katto vaan. Hui kauhee. Olevinaan tanssija... Kai se vähän siitä hälveni ja oli hauskaakin. Mut silti mietityttää. Puhuin niistä mahtavista tyypeistä + mitättömyyden tunteesta. Niin... Sitäpä.
Mietin sellastakin, että kun ei mulla oo ollu näiden kaltasia ihmisiä ympärilläni ikinä. Ei näin värikkäitä. On tullu elettyä sellasten ihmisten keskuudessa, jossa varottiin olemasta erilainen. Sitä sitten on jääny araks ja varovaiseks, täh? En kai mä aina oo ollu sellanen. Ylä-asteella ne sano aina ruokalassa, että kuulu kyllä Riina tänne saakka, kun nauroit C-käytävällä. Niin. Mihinköhän se tyyppi on kadonnu? Se joka rettelöi ja kapinoi sillai semisti. Oli rempsee. Täytys vähä lähtee etiskeleen takas toi mimmi.
Kyllä tässä siis hirveesti kaipailis uusien ihmisten energiaa lähelle, mutta tää on aina yhtä tappelua itteni kanssa. Eilen ajattelin, että kirjotan oodin outokumpulaisille ja näille kaikille tyypeille täällä. Nyt tästä tulikin joku itsetutkiskelufilosofiointi. No, oodaan outokumpulaisille joka tapauksessa. Hauskaa jengii täällä ja vähän tuollempanaki. Ehkä mä joskus uskallan taas.
Joskus ihminen taitaa tehä ihan tietosestiki tosi huonoja valintoja. Mulla on pieni aavistus, että tää saattaa olla sellanen. Nousta puol kolmelta yöllä kouluarkena kirjottamaan. Hei tosi typerää. Olkoon. Pieni taistelu jälleen kyyneliä vastaan tuntu tarvitsevan nyt jonkun ratkasun. Sanat ne taitaa olla.
Mä leivoin viikonloppuna suklaakakun. Oikeen rasvasen ja syntisen herkullisen. Se hajos taas ja mä hajoilin siinä, kun se mureni. Sain sen kuitenkin kasaan itsekseni hymisten ja naureskellen. Käytin sanaa "taas", koska tajusin tässä muutamia minuutteja takaperin, että kaks vuotta sitten keväällä mä leivoin aika lailla samanlaisen. Sekin hajos.
Oon aika ajoin mietiskellyt kyseistä ajanjaksoa mun elämässä. Vaikka oon miettinyt paljon sitä, mä en muista puoliakaan siltä ajalta. Tuntuu, että mä oon elänyt ihan sumeesti maailmaa katsoen - kaikki on ollu ihan blurrattua.
Sitä kevättä - jolloin sen kakun leipasin - edeltävänä syksynä mä olin alottanut lukion. Aattelin sen vaan johtuvan ajasta, ettei se vielä tuntunut ihan omalta. Tulin koulusta himaan järkyttävän painavilta tuntuvien koulukirjojen kanssa - en tiedä, painoko ne sivut niissä kirjoissa, vaiko ne odotukset mitä mä kannoin siitä koulusta pois. Täyty loistaa. Täyty kiinnostaa joka helvetin aihealue. Toiset puhu jossain muualla, että valitsee ne tietyt aineet keskittyen niihin, ja sitten heittää hyvällä omallatunnolla vaikka sitten sen uskonnon kirjan sinne vanhan keittiökomeron nurkkaan. Sen komeron mä kyllä muistan. Se oli täynnä koulukirjoja ja rypistyneitä koepapereita. Mä väänsin läksyt koittaen kiinnostua asioista, ja riensin sitten joka ilta hikoilemaan reeneihin. Ainut asia, mikä tuntu oikeelta, ja mistä mulla on selviä muistoja. (Tosin samaan aikaan sekin tuntu rankalta - oli se sama luuserifiilis parempien tanssijoiden ympärillä, kun mikä nytkin on alkanut taas kalvaa. Huonous. Ei hitto, mikä viheliäinen tunne... Palaan asiaan.)
Sitten mä aloin vähän oppia elämästä. Itkin mutsille yks arki-ilta, kun se jätti mut Mamma Marian parkkipaikalle, ja mun oli määrä mennä taas kouluun seuraavana päivänä. Ei ollut voimaa. Mä otin puheeks koulun vaihdon. Mulla oli fiilikset, että mä olin nyt jossain niin väärässä paikassa, jossa mun ei kuulu olla. Sanoin, että tää taitaa, äiti, olla sellanen päätös, mikä on iso, mutta mikä on nyt oikee valinta. Yleensä mä (god damn, en o vieläkään keksinyt täydellistä suomenkielistä vastinetta sanalle "struggle"!) oon sinnitellyt ja koittanut tyytyä ja selviytyä vähemmän miellyttävistä tilanteista ja paikoista, mutta tällä kertaa se ei toiminu. Ja niin mä sitten tein jotain isoa ja pelottavaa. Harmi vaan, et se ei helpottanut yhtään. Yhä tuntu aamusin merkityksettömältä nousta (uuteen) kouluun, ja kävellä hiljaa, synkin mielin istumaan tunneille. Sen koulureitin mä muistan myös. Nykysinki vielä sitä reittiä mielellään välttelee... Mä tyydyin siihen, mitä oli ja nappasin kokeista kymppejä ja ysejä. Ei hitto, mä olin hyvä. Siinäpä se olikin, olin hyvä, opettajat piti musta ja oli tyytyväisiä koetuloksiin. Mut ei se kiristävä tunne sielun ympäriltä ollu mihinkään kadonnu.
Niinä aikoina en oikeen halunnu puhua kellekään pahasta olosta, olin ollu vähän sellanen kovempi mimmi tai jotain (hei c'mon, et o tosissas...). Joo, no, paha olo jatku, ja vihdoin mä sain kerrottua systerille, että heei, kuule, on tässä vähän itku tullu viime aikoina. Sinä päivänä mä olin taas riidelly erään tooosi rakkaan ihmisen kanssa, jonka kanssa oli vielä kaiken sen päälle ollu helvetin raskasta. Nykysin kyllä, se ihminen on mun elämässä paljon suurempaa, ku se ehkä aavistaakaan. On hyvä vaan tietää, että se on likellä. Nytkin alkaa itkettää, huhhuh, nössöilyä kerrakseen. No, systeri patisti puhumaan jolleki. Ja se joku taitaa olla mun ton ajan yks merkittävimmistä tyypeistä, Tipalan terkkari. Jännitti ekaa kertaa mennä puhumaan kellekään. Mitä hittoo mä muka kerron? "On täs ollu vähä rankkaa". Onks oikeutta muka, kun kaikki on periaatteessa hyvin? Oma katto pään päällä, poikaystävä ja kaikki. Istahdin tuolille vastapäätä tuota lempeennäköstä ihmistä, joka rehellisesti kysy, että no mitäs? Mä aloin selittää, ja ehkä pari sanaa, niin mä purskahdin itkuun. Mä olin siellä ekalla kertaa kaks tuntia. Nää miitingit jatku ja ratkasuja alettiin etsiä. Multa kysyttiin ihan oikeesti, että no mitä sä haluaisit tehdä? Siis sillä lailla oikeesti, että tuntu, että vastaukseks ei nyt riitä, että no kattoo sit lukion jälkeen. Multa myös kysyttiin, et miks mä oon lukiossa. Ja mä aloin pikku hiljaa asettamaan omat haaveet yhteiskunnan normien edelle.
Sitten päästään siihen suklaakakkuun, kun näin aikajanalla oikein edettäs. Mä ehkä teen siitä isomman jutun, mitä se oikeesti on, mutta onpahan joku helkkarin punanen lanka tässäki tarinassa. Joo. Nii, se kakunleipomispäiväki oli vielä tosi inhottava. Perusteinikauraaha siinä oli, mikä johti sitten joku viiden kuuden päivän jälkeen teinitytölle tosi musertavalta tuntuvaan eroon. Mutsi aina sanoo, että kun naisella on jotain suurta meneillään, tai jos se kaipaa elämäänsä muutosta, se tekee jotain hiuksilleen. Mä leikkasin saakelin epäkäytännöllisen otsiksen. Se oli kyllä kiva, mutta täytyy kyllä myöntää, että mutsi puhuu ihan täyttä totta, myöntääkö muut naiset? Epäkäytännöllinen se oli sitten todella tarpeeseen tulleen Karibian loman kannalta.
Se reissu oli hetkellisesti ihan hyvä irtiotto, muttei se mitään auttanut. Tultiin kotiin ja sama meno jatku. Mä tein järkyttävän typeriä valintoja. Omat tunteet/tuntemukset/ajatukset/mieli oli niin sekasin, että toimi tosi typerästi. Sotki oman elämän puitteissa myös jonkin verran toisten tuntemuksia/ajatuksia ja tämmösiä. Omantunnontuskia kannan siitä yhä, vaikkei nää ehkä uskoiskaan.
Ainiin, unohinko mainita, että ennen sitä reissua mun voimat ei enää ollu riittäny koulunkäyntiin. Siinä oli vähän sitä sun tätä, sukulaissynttäriä sun muuta. Puhuin aiemmin siitä selviytymisestäkin - siinä oli pari päivää, kun mä en enää jaksanut sinnitellä. Luovutin ja lintsasin koulusta. Olipa syntinen olo, kun uskaltanut ees mutsille kertoa. Saatanan vakavaa, eikö? No itseasiassa, mun tapauksessa siinä vaiheessa voimien täytyy olla aika lopussa, koska nuo omantunnontuskat vaan on sellanen kirous, mikä mulle on langennut.
Alussa mainitsin siitä huonommuuden tunteesta. Tuona aikana ei ollu hirveesti voimaa/kiinnostusta/motivaatiota/inspistä viettää aikaa peilin eessä aamusin. Mitä järkee? Ne muut tytöt siellä luokassa on joka tapauksessa kauniimpia. Joo, perusteinikauraa - ne ulkonäköpaineet... Mutsi oli käymässä yks ilta mun sillosella kämpillä, ja käytiin keskustelua nykymaailman hallitsevista napeista. "No jos tulee, niin pari kiloa sinne tänne" mutsi jotain huuteli eteisestä mulle. "No ku on kuule tainnu jo tulla!" mä huutelin sängyn alta, josta koitin hätistellä Nuppua lakasuharjalla huitoen. Voi, senkin mä kyllä muistan. Nii siis, pelkäsin saavani lisäkiloja. Tiedän, ja tiesin sillonkin, ettei mulla mitään hätää ollu. Silti mulla oli hirveen tyytymätön olo itteeni. Vähän raastaa selata vanhaa päiväkirjaa, ja lukee, kuinka musertunu sitä on ollu sellasen pinnallisuuden vuoks. Noihin aikoihin mä taisin keksiä mun oman määritelmäni kauneudelle, joka on musta ihan jees. Keksin sen, kun menetin hermoni erään todella nätin näkösen likan kanssa, mutta jonka persoonallisuudessa oli vähän ristiriitoja mun oman elämänkatsomukseni kanssa. En sano ihmistä ikinä yleensä kauniiks tuntematta sitä ensin. Voin sanoo, että jösses, kun joku on nätti, mutta kauniiks voin vasta sanoa, kun tiedän, mitä pinnan alla on.
Tosta ajasta mä kuitenkin selvisin, terkkarin, opon ja perheen tuella. Nyt, kun mä oon viime aikoina jostain kumman syystä alkanut tuntea päivät vähän normaalia raskaammaks, on alkanu miettiä noita aikoja. Jä tässä kirjotellessa noi asiat tuntuu heijastuvan jotenki uudestaan mun elämään.
Käyn koulua, ja suoritan opintoja ihan jeesil meiningillä... kai. Mut nyt ne vaan tuntuu hiton raskailta. En tavallaan tiedä miks. Ehkä nyt on vaan sellanen jakso, minkä voi rinnastaa siihen lukiokauteen, kun oli niitä uskonnon kursseja, jotka aivan hyvin olis voineet olla valinnaisia. Haluis ennemmin keskittyä paremmin johonkin toiseen aihealueeseen. Lukioaikoina oli kaks ainetta, joista oikeesti yritin kiinnostua ja tsempata niiden kanssa, mut yksinkertasesti ne ei napannut. Tosin uskonnosta tuli piirun verran kiinnostavampaa hyvän opettajan vuoks. Hyviä keskusteluja synty ja lähestyttiin asioita jotenki... emmä tiedä - sen enempää perustelematta, kiinnostavammalla tavalla. Joo, kyllä mä ne läpi sain, mutta enpä mä niistä loppujen lopuks mitään mieleeni pahemmin painanu siltikään.
Sit se luuserifiilis. On tullu reenattua tässä viime aikoina aika ruhtinaallisen runsaasti, mutta tuntuu, että mikään ei kehity mihinkään. Joskus sitä on esimerkiks sen tuen löytäny, mutta nyt tuntuu kadonneen. Välillä sitä itseltään kysyy, että onkohan tää kuule sulle nyt vähän liikaa. Jos sittenkin vaan lähtisit tekemään jotain, missä oot hyvä, etkä mistä pidät. Suorittaisit vaan hyvällä menestyksellä. Peilistä alkaa taas pikkuhiljaa kattoo se, ei kaunis, ei niin nättikään, vaan ihan vaan joku... emmä tiedä. Jotenkin koittaa ylläpitää sitä ajatusta, mitä se kauneus mulle tarkottikaan, mutta kai tytöstä välillä tuntuis ihan kivalta kokee ittensä jonkinlaiseks...
Se suklaakakku. Sattumaa, tai sit joku megahypersuperdiippi tapa koittaa selviytyä... tai sit vaan sattumaa, josta mä tekemällä teen sen punasen langan. Nyt ollaan luovan äärellä. Se otsis: no, jo mä varasin parturin, ja sielt on tulossa jotain uutta. Kaipaan siis muutosta. Karibian loma = neljä viikkoa enää ja mä nautin Thaimaan auringosta. Ja mä todella aion herätä aamulenkeille meren rantaan!
Viimesenä, ne painajaiset ja ahdistavat unet mitä oon alkanu taas näkemään (mitä en itseasiassa aiemmin muistanut muistella). Pahalta tuntu Lahen kämpillä asuessa, ku rappukäytävästä kuuluvat äänet tunkeutu mun uniin, ja valveunessa mä näin sen tumman hahmon seisovan mun sängyn vierellä. Sen tunteen mä kyllä muistan. Ja ne verentäyteiset painajaiset, jossa kuulen moottorisahan korvan juurella. Silloin mä hain turvaa purkista. Siis emmä mitään melatoniinia kummempaa ottanu, mutta kaipa tolloin tarvi kaiken mahollisen - oli se sitten placebo-vaikutusta tai edes ihan mikä tahansa muukaan pieni apu. Ennen kun kävin nukkumaan tänä yönä, mä kaivoin ton purkin pitkästä aikaa esille. Ei tunnu placebokaan enää auttavan. Huomenta vaan kaikille.
Kymmenen yötä sitten postinkantajan metelit tunkeutu mun uniin, ja mä sain tuossa unessa kirjeen, jossa mulle luvattiin kakstoista päivää elinaikaa. Näinkö tässä nyt käy? Onks tää nyt se mun kahen vuoden takanen perusteinikaurakatastrofi? Ehinkö mä edes sinne parturiin? Pääsenkö mä juoksemaan hiekkarannoille aaltojen lyödessä jalkoihin? Päädynkö mä tekemään joitain toisille ja itselleni hallaa aiheuttavia valintoja? No, emmä täällä missään kuolemanpaniikissa kuitenkaan elä, mutta kyllä sitä uteliaana oottaa, kuinka pitkälle sama kaava toteutuu...
Kyllä sitä vähän kaipais jonkun, joka vähän silittäs tätä hamppuhiusta, ja sanois, ettei o mitää hätää. Pistäis mut puhumaan ja kysyis rehellisesti just ne oikeet kysymykset, johon täytyis oikeesti vastata rehellisesti.
Mä koitan nyt joka tapauksessa rauhoitella itteni uneen tän viisun tahdissa. Ja olla pelkäämättä. Ja yrittää jaksaa.
