lauantai 27. syyskuuta 2014

About love, about life

Pelkkä googletus ei enää riittäny mulle, kun halusin löytää lisää uusia inspiroivia vegaanireseptejä, ja eksyin vahingossa Pinterestiin. No, nyt mä sitten oon jäänyt niin koukkuun. Tuun koulusta kotiin, ja istun iltaan asti selaillen vegereseptejä. Tänään mä hokasin, että Pinterestistä löytää ihan mitä vaan. Perjantai-iltana yksin kotona sitä alkaa vahingossa miettiä taas syvällisiä, joten eksyinpä lueskelemaan mietteitä. Ja niistäpä koostuukin tää blogaus.


Näin mulle on monen monta kertaa sanottu. Tuntuu, että on menny jo liian kauan jostain odottamatta tapahtuneesta asiasta... Asioita haluis tapahtuvan tässä heti ja nyt, mutta ne taitaa tulla aina yllättäen. Ihminen (ainakin tää täällä kirjotteleva) on vaan luonteeltaan niin malttamaton ja kärsimätön, että se odottelu on tuskaa.



Joskus sitä vaan tuntuu, että menneisyyttä on mahdoton unohtaa. Ja niinhän se on. Se on jopa ihan ok. Muistot säilyy, ja niistä tulee välillä pidettyä liianki kovaa kiinni - tahtois vielä uskoa siihen taikaan, mikä niissä hetkissä oli. Tai jotain. Mutta ne vanhat muistot täytys vaan arkistoida jonnekin tieltä pois, ja antaa uusien tapahtumien ja hetkien luoda uusia muistoja. 


Välitän. Kyllä. Sepä se mun heikkouteni on. Kun mä välitän jostain ihmisestä, mä todella välitän. Mulle on tärkeempää, että elämässä on muutamia ihmisiä, joihin todella voin luottaa ja joille voi tunteet ku tunteet purkaa, kun että olis paljon sellasia hyvän päivän tuttuja. Silloin tällöin mulle on tullu vaan fiiliksiä, että mä oon ollu se osapuoli, joka välittää paljon paljon enemmän... Ja se tuntuu... noh, pirun ikävältä. 



Oon aina inhonnu sellasia ihmisiä, jotka vaan puhuu ja puhuu, mutta asiat jää tekemättä. Sanatki merkitsee, totta kai, mutta niin kliseiseltä kun se aina tulee kuulostamaan, teot on ne, mitkä ratkasee. Toiminnalla ihminen näyttää, mitä oikeesti tuntee ja ajattelee. Jos sanoillaan tarkottaa asioita oikeesti, niin ei o olemassa tekosyitä, ei jos ihan tosissaan sanoo. Sanonpahan vaan, että ite oon saanu tarpeekseni pelkistä sanoista. Ne ei enää taida mulle riittää.



Se teinifiilis, mitä kaipaa. Minkä on jo melkein unohtanu, miltä se tuntukaan. Jokos jo jotakin jooko?


Tää on tärkeetä, sen oon oppinu. On täysin mahdotonta yrittää rakastaa reilulla tavalla ketään toista, jos itteään ei pysty rakastamaan, tai edes arvostamaan. Work in progress. 


Näin loppua kohden on kiva saada vähän väriä näihin ajatuksiin. Elämän tarkotusta tässä sitten vaikka miettimään, ja kuulupa siihen isona osana rakkaus jotain toista ihmistä kohtaan, intohimo tehdä jotain for exmpl. to dance? (or bake), tai jotain ihan muuta, mihin ei mun yöllinen ajatuskapasiteettini nyt yllä, kaikki täytyy tehdä sen vuoks, että siitä tulee onnelliseks. Ei sen vuoks, että joku muu olis suhun (muhun) tyytyväinen, tai siks, koska yhteiskunnassa se nyt vaan on cool olla jonkinlainen. Elämä on oma, ja sitä eletään oman itsensä vuoks. So make it awesome. Nää mun ajatukset taitaa kaikki olla tosi itsestäänselviä, mutta näitähän mä itteni vuoks aina pohdin. Et nii. Semmosii mä mietin. 

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Sisko ja sen veli

Mitä blogiin kuuluu? Mä jo hetkisen aattelin, et alkaisin kirjottaan tätä blogia englanniks, mutta sen ajatuksen mä nyt toistaseks kumosin... Mistäs  nyt olis päiviteltävää...
Lähetään nyt aikajanallisesti korrektisti etenemään tätä mun elämää. Viime perjantaina mulla oli Nummisuutarit-enskari Joensuussa. Ei vaan ollu mitenkään superisti fiilistä, ja jotenki koko porukalla oli vähän alhanen energia tekemisessä. Meni se silti ihan hyvin, ilman mitään hämmennyksiä tai ongelmia. Suurempia sellasia. No, esityksen jälkeen mulla oli sit energiaa ja totesin kaverille, etteipä muuten väsytä. Siinä pikanen keskustelu käytiin ja päädyttiin musiikinpauhusen junttikuution ajelemisen jälkeen mun parvekkeelle korkkaamaan skumppapullo kynttilänvalossa! Yes, I know. Puhun mun parvekkeesta, kynttilöistä ja tähtitaivaista nykysin joka tekstissä, mutta mä vaan rakastan niitä. Mut enivei, olipa erittäin kiva istahtaa ja jutella semidiippejä asioita "pelkän" koulukaverin kanssa. Löyty paljon yhteisiä asioita ja paljon juteltavaa. Tiemme jatkui Kuiluun, tuohon Okun kuuluisaan yökerhoon. Enpä voi siitäkään mestasta muuta todeta, kuin että lol. Teiniiii.



 Joo! Tiistaina broidi laitto ilosen yllättävän viestin, jonka seurauksena se tuli parin päivän visiitille mun luokke Kumpuun! :) Koulusta päästyäni mä aloin tohottaan kotona: täyty pyöräyttää nälkäselle motoristille jotain tarpeeks äijäsapuskaa pitäen silti tietysti omista eettisistä ruokaperiaatteistani kiinni. Kaikki vegeeeee. Makaronilaatikko. Sepä se. Soijarouheen saa hyvin piilotettua sinne. Siitä tuli ihan kelpo. Maistu machollekin. Jälkkärin ehdin myös pyöräyttään, persikkamustikkapiirakkaa! Tein siitä taas wannabe-terveellisen täysjyvägraham-ruispohjalla, ja täytteessä oli soijajoguu ja pehmeetä tofuu (eli salee vähärasvast ja protskupitosta?!), joten söin sitä puoliks hyvällä omallatunnolla vielä broidin lähönki jälkeen suoraan vuoasta... Omnom, ehkä mun kutsumusammatti olikin leipuri-kondiittori... Tai vaan joku kakunsyöjä...


Mut mul oli tositosi kivaa. Syöpöttely täyty tasapainottaa, ja me lähettiin käpöttelemään pikkiriikkisen hitaasti hämärtyvään iltaan. Broidi täyty tutustuttaa mun kotipaikkaan. Käytiin kaivoksella ja kurkattiin Multsin ikkunasta sisälle vasta alkaneisiin kontsujameihin. "Mitä noi tekee?" Mä vaan naurahin ja totesin et joo tää on tällast täällä. Kuitenki broidi yllätty tästä mestasta positiivisesti: "eihän tää ookaa niin kämänen, ku mä luulin!" Nimenomaan! Outokummulla on sielu. Illalla leffaa ja hihhihhii sainpas tykästytettyä sen how i met your mother:iin! Jos ei sano mitään, niin ota selvää :> Seuraavana päivänä piti keksii jotain uutta aktiviteettia, ja me päätettiin mennä pelkästään pelleilemään urheilukentälle. Potkittiin puolityhjää (vai puolitäyttä, apua, paljastiko toi sanavalinta nyt mun pessimistisyyden. Eiks, mä luulin, etten enää oo sitä...) lentopalloa ja muisteltiin pienesti kaikkia lapsuuden kommelluksia: pyörätuoliviiletystä sairaalassa jossain päin pohjois-Norjaa, isoveljien valmennuksessa ollutta pikku-Riinaa futismokkena, isoveljen yllyttämää pikku-Riinaa hyppäämässä bäkkäristä niskoilleen... Mitä näitä nyt oli. Pikku-Riina teki kaiken yleensä aina isoveljien yllyttämänä, isoveljien perässä, tai muuten vaan jollakin tapaa isoveljien takia, syystä, ansiosta. Mä tein aina niitä poikien juttuja isoveljien kanssa sillä aikaa, kun systerit kävi balettitunneilla. Mmm, who's taking those ballet lessons now, ha? No mut joo. Reenailtiin myös käsilläseisontaa, päälläseisontaa ja muita vänkiä akroilujuttuja. Oli kivaa. Sen tunnin päätteeks mä totesin, että taidan olla syntyny väärään sukupuoleen. Pienestä pitäen poikien jutut oli aina paljon jännempiä, nykysin kadehdin isoveljiä, jotka tekee kaveriporukalla tollasia randomeja "mennään urkkaa pelleilee"-juttuja. Täällä ollaan niin tiiviisti kaveriporukalla jo pelkästään koulussa, niin jokainen on ihan kiitollinen siitä ajasta, minkä saa viettää rauhassa kotona yksistään. Mut muutenki, ei tytöt pahemmin harrasta sellasta urkkahengailua. Yleensä, kun hengataan, hengataan aina jonkun luona, katotaan leffaa, tai muuta tyttömäistä. Eikä nyt isoveljet voi ottaa pikkusiskoa mukaan jätkäporukkaan urkkahengailee, c'mon, eihän? Ehkä mä vaan tyydyn kohtalooni. Mutta toivon sisimmässäni, että ehkä noita hetkiä vois tulla jatkossa hieman useemmin, urkkapelleily oli kivaa.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Never miss a chance to dance

Today I finally got time to write about my experiences and thoughts from Nordic Lights - journey. I really wanted to do this with time and peace. So here it is.

My summer had been quite exhausting before the trip. I worked a lot away from home and stayed in the city for couple of weeks. I didn't have any time to stay at my parents'; spend time with my family and relax on a countryside where I usually enjoy the most in the summers. When I finally got home a day before I was supposed to leave, I honestly felt I could've needed some extra days before starting a new hassle.
At the airport I didn't feel nervous so much, although it was my first trip without family or anyone I know. We met with the group and everybody were just waiting whats happening next. Jarmo, our group leader was taking care of everything already, just like he did through the whole trip.
It felt quite unreal when we were flying right above the Faroe Islands just before landing. I saw those amazing little islands and beautiful views. And beautiful it definitely was. There was this little bus getting us from the airport. Blue, slightly rusty, but still sympathetic. We drove through small villages, and there were stunning mountains everywhere. Then I learnt what breath-taking really means.
The first dance class with Raisa, our leading artist gave me a lot. I hadn't been dancing in two months so I really felt freedom while improvising. After dancing I wrote to myself how sweaty, confident and energetic I felt. My notes are just full of happiness from that day... :) Our local artist, Buí, gave us a nice workshop, where I felt also confident. Basic stuff I had done many many times, but I think there is always a possibility to learn and realize some new ways to do, more effortless and easier.
We spent a lot of time hiking on Faroes. One day we went to this mind-blowingly beautiful bay and had a great impro moments there. It truly was a once-in-a-lifetime experience dance in the sand in one of the most beautiful places I've ever seen: right next to the ocean, embrace of the grassy mountains... I will never forget that. The Faroe Islands were full of magic.





Copenhagen was somehow busy and hectic. And hot. But I learnt a lot many important things and something also about myself as a dancer. Our local artist was Diana, who had started dancing hip hop in her twenties. Now couple years later she has become a professional dancer. It gave me hope. Before she had told that to us, I felt so lousy dancer - hip hop was totally out of my comfort-zone, eventhough I think hip hop is cool. I hadn't done it nearly at all, so it was really difficult to let go, let the groove of the body lead. I realized if I ever want to become a professional dancer, contermporary dancer or not, I should have know how to let go and be confident also with the movement, which is not so familiar for me. I really took hip hop as a challenge to myself and I'm gonna keep those thoughts in my mind about confidence...




In Bergen we were lucky to have Magdalena teaching us. I hadn't danced jazz for one and a half year, eventhough I think it's one of my favourite dance styles. I had missed so badly those physically challenging and rough dancing lessons. During the first workshop I did feel little bit lousy again with a bad balance and clumsy pirouetts, but it got better. Magdalena told us to keep going keep going while we were doing jumps, sweating like crazy. I felt so damn awesome! "If anybody gave up, we're gonna start over again", she said smiling before we started doing some abdomino exercises. I just loved it. Blood, tears and sweat-attitude. All in all, I felt amazing during and after the workshop despite of my tears because of my knee happened, and I got my jazz enthusiasm grow in me even more!




Then we arrived to Finland. It was exciting to have everyone to my homecountry - I felt Finland differs the most from the other nordic countries because of language, for example. More closer we got to Joensuu, it got more weird. Joensuu had become kind of my hometown during the last year. It felt that the journey was almost in the end, eventhough we spent half of duration of our trip in there. We worked long days in Ilosaari (this is the word I will never again say without thinking Sóley, our media assistant saying it on her own funny way!), but it was worth it. We were lucky to have so sunny weathers every day. In the breaks we just enjoyed the summer, ate ice cream, cycled around, spent time in the group playing hi-ha-hu on the beach... We had a great time togehter!
Finally it was showtime. Spectacle was ready. I think, if we would've had some more time to clean little things, it would have been even better, but I'm not saying it was bad. No, definitely not. The spectacle was great and beautifully built - thanks to unbelievably talented leading artists, and everybody else, producers etc. We youngsters had no idea, how much they had spent time and energy to make it work. All the pieces from each group had aggregated together to make one big performance. I had this feeling that I'm part of something spectacular. I have perfomed a lot, but this was so different from the other performances I've ever been involved in.

photo from Karjalainen

Then everything was over. We spent one day-off in Vainoniemi, and it was the day I was supposed to go back home and leave everything behind me. It felt odd, just hop on the bike after giving hugs to everyone and then go. The next day I was back in my normal life, taking a bus to Joensuu, going to theatre and spend the whole day practising. But nothing was normal. Just yesterday I rode a bike with my group in these streets, visit those stores and sat on that bench. I could see us there, but we weren't. I felt wistful.
 I had met amazing young dancers on the journey. Many times I thought they were more talented than I'd supposed to be because of my education. But I succeed to let go of those thoughts: it's not necessary to compare oneself to the others, we all have our strenghts. Furthermore I found - not only great dancers, but also great people and personalities in them.
Now, when I look back, I have lots of nice memories: plenty of funny and great moments, awesome experiences, more knowledge about everything...  I will keep them all with me in my imaginary treasury. They might discolour a little bit over time - we all forget things, we're just humans, but they won't never totally fade away... <3

maanantai 8. syyskuuta 2014

18

Täysikäsyys alko. Aikuisuus alko? No ei sentään.
 Lauantaina mä menin kaverin synttärijuhliin, kun oltiin tultu Helsingistä kattomasta Housut pois!-kesäteatteria (joka muuten sai mut tuntemaan syvää sympatiaa suomalaisia vässykkämiehiä kohtaan - olivat ihania!). Oli hauska päästä pitkästä aikaa näkeen nastolalaisia. Ne oli jo ihan ilosessa hiprakassa siinä vaiheessa kun mä saavuin illemmalla paikalle. Kaikki vaan morotti hirmu kivasti ja lateli kohteliaisuuksia, kehu mun kroppaa (haha!) ja hiuksia ja ties mitä, tapaa, miten mä kirjotan Facebook-päivityksiä, ja ihan vaan sano mun olevan ihana ihminen. Mä olin niin hämmentyny - en oo tottunu ottamaan vastaan niin paljon positiivista palautetta, kun oon kuitenki sen verta rankka osannu olla itelleni, enkä oo ikinä ollu tyytyväinen itteeni. En oo riittäny. Mulle tuli superhyvä mieli niiden kehujen jälkeen... Mä kun en o ihan liikaa pyöriny noissa porukoissa, missään juhlissa tai mitään, pari kertaa ehkä, mut jotenki nyt mulla oli tosi mukava olla siellä, eikä ollu yhtään epävarma olo. Oli helppo olla. Mä en oikeen tiijä, mitä mun minälleni on tässä ihan vähän ajan sisällä tapahtunut. Tai luulen, et tähän päästäkseni mä oon käyny läpi ison prosessin sisällä mun päässä, ja nyt vaan yhtäkkiä on tapahtunu joku muutos parempaan, itsevarmempaan olemiseen, josta osaan olla onnellinen. Siihen liittyy osittain myös mun viimeaikanen tajuaminen siitä, mitkä asiat on mulle hyväks, ja mistä mun täytyy osata päästää irti. Mut sepä sit siitä.
Mun on pakko myös iloita siitä, että mulla on ekaluokalta asti säilyny yks erittäin hyvä ystävä mun elämässä. Me nähään harvoin, mutta aina on yhtä kiva nähä, puhutaan kaikkia ystävien asioita ja jutut jatkuu siitä mihin on jääny. Se taitaa olla sitä tosiystävyyttä, näin mulle joskus joku määritteli. Mä korkkasin mun skumppapullon sen kanssa, kun me istuskeltiin pihalla pimeessä kahestaan ja jauhettiin shaibaa. Totesin siinäkin hetkessä, että kyllä tää vaan on mukavaa. Me ei ikinä olla oikeestaan oltu sellasia halailijaystäviä, mutta kyllä me nyt tuona iltana halattiin, hih! 
Tokihan me lähettiin vielä tsekkaamaan Nastolan paikallinen, ja toisessakin ehdittiin pyörähtämään. Kirjaimellisesti... Käveltiin kolmistaan meijän kaveriporukalla Nastolan kuolleessa lauantaiyössä, ja tuumasin siinä, että tää taitaa olla nyt sellanen "matka on määränpäätä tärkeämpi"-reissu. Ah, muistuipa nyt tässä kirjotellessa mieleen, mistä se mustelma muhun ilmestykään... Kyllä urhoollinen ystävä tarjoutuu kantamaan repparissa, jos on tarvetta. No, yritys oli ihan hyvä...


Birthday bitches
 Eilen tosissaan, kun porukan viimenenkin saavutti tän taianomasen ikäluvun, me tietenki mentiin Lahteen baarireissulle. Kyllä, sunnuntaina. Ensimmäisinä ovella, c'mon. No mut mukavaa oli kyllä! Mä kyllä päätin, etten enää ikinä laula baarissa karaokea, mutta tulipahan kokeiltua sekin. Onneks meijän poppoosta löyty yks, jonka kanssa vietettiin tanssilattialla melkeen koko aika, ja taidettiin me jonnin verran katseitakin kääntää! ;) Tuli sitä sit toki muidenki kanssa tanssahdeltua, tuttujen ja tuntemattomien... Mut kaiken kaikkiaan onnistunu ilta, good time, good memories, paljon kaikkee kivaa, no regrets... :> 


P.S. Darra lähtee tanssimalla. Kyllä kolmen tunnin yöunilla balettitunnista selviää...

maanantai 1. syyskuuta 2014

Aikaa itselle

Pöpsistä. Teatteri on vaatinut voimia viime viikon aikana suhteellisen paljon, mutta oon silti onnistunu olemaan aika tehokas. Keväästä oppi kyllä, että se treenien välissä oleva neljän tunnin tauko täytyy käyttää fiksusti siellä Joensuussa pyöriessä, eikä ne rankat päivät oo enää tekosyy jättää arkipäivästä liikkumistakaan kovin paljoa vähemmälle. Totta kai henkisten (ja fyysisten) voimavarojen mukaan. Viime viikolla tulikin loppujen lopuks ihan kivasti liikuttua: alkuviikosta käytiin kaverin kanssa boulderoimassa, torstaiaamuna olin reipas käymällä ennen teatterille lähtöä koulun aamujoogassa, perjantaina tehtiin tunnin mittanen venyttely teatterin hulinan keskellä ja keskiviikkona? ja lauantaina kävin aamulenkillä. Kaikenmoisia hankintojakin on tullu tehtyä, kirppareita kierretty ja rahaa on mennyt... Autsista au, mutta oon tyytyväinen kaikkeen, mitä oon ostanut. Ehkä vähän vähemmän tyytyväinen niihin suklaamochaccinoihin ja kakkupalasiin, mutta aika harvoin niihin muutenkaan tulee törsäiltyä...Tällä viikolla aion pitää kukkaron nyörejä tiukemmin kiinni.
Löysin tossa taannoin kans yhen inspiroivan terveys-ja treeniblogin, joka on nykynuorien blogimaailmaan suhteutettuna ihanan tervejärkinen ja rento! Tuun hyvälle tuulelle tätä lueskellessa ja aika usein koen samaistumisen hetkiä. Kandee tsekkaa: http://dooittoday.blogspot.fi/ Paljon hyvää treeniasiaa ja viisaita mietteitä mm. henkisestä hyvinvoinnista.
 Sunnuntai ja tää päivä on ollu vapaita, jonka aikana oon yrittäny nauttia elämän pienistä iloista, ja siinä onnistunutkin. On ollu aikaa käydä kaupassa tyhjentämässä vihannes- ja hedelmäosastot ja tehä kotona hyviä ruokia, kuten uunijuureksia ja tofua, Chocochilin reseptistä inspiroituneena linssileipiä ja kaikenmoisia ihania aamu-ja välipaloja, esimerkiks maailman parasta uunipuuroa! Tänään kävin heittään intervalleja ja mäkitreeniä sisältävän juoksulenkin pururadalla. Love it! Oon myös nauttinu kiireettömyydestä lukemalla lehtiä sen sijaan, että vaan scrollaisin Facebookin etusivua. Hiljaisuus, siis telkkarittomuus, radiottomuus ja tietokoneettomuus on saanu jotenki paljon arvokkaamman merkityksen, vaikka mä niitäkin oon käyttänyt normaalia enemmän. Makes sense... Enivei, jotenki tällanen hektinen elämä opettaa arvostamaan ihan arkisia asioita, joista ihmisen pitäis osata olla onnellinen.
 Toissa viikon sunnuntai oli ehkä mun alkusyksyn taianomaisin ilta. Mä olin ehtiny toteuttaa mun haaveileman kuormalavasohvan parvekkeelle ja löytäny kirpparilta sinne kivan räsymaton. Koko päivän mä olin vielä siivoillu niin, että kämpässäkin oli mukava olla. Koulussa olleen Butoh-kurssin viimesimmän tunnin mä päätin jättää suosiolla väliin. Oon silti onnellinen, että meillä oli koulussa niin ainutlaatunen tilaisuus päästä tutustumaan siihen lajiin. Ajankohta ei vaan sopinut, ja mä tunsin rehellisesti tarvitsevani silloin aikaa huoltaa kotia, ja vaalia mun henkistä hyvinvointia. Iltasella mä pistin musiikkia soimaan, sytytin paljon kynttilöitä parvekkeelle sekä sisälle, käperryin kuormalavasohvalle viltin ja peiton alle teekuppi kourassa ja aloin parituntisen tähtien ihastelun. Ja sitten mä nukahdin siihen. Puoli neljältä aamuyöllä mä heräsin. Yks kynttilä palo enää parvekkeen lyhdyssä ja musiikki oli lakannut soimasta. Mulla oli vastaheränneenäkin ihanan onnellinen olo. Mua ei edes paleltanut. Mä vaan rakastan tunnelmointia! Sellasia hetkiä pitäis viettää useammin.
Much love. - R