Muutamia vuosia takaperin mä hain Lahen nuorisoteatteriin. Mä pääsin sisään. Kiljavalla tehään pientä heittäytymistä vaativaa ohjelmaa, josta nappaan puolipähkähullun roolin housut tutisten. Vedän sen ihan hyvin. Saan siitä kehujakin. Seuraava rooli osuu kohalle. "Oon huono", mä aattelen. Eikä se silti ees kai menny sen hassummin. Tuntuu silti, et noi roolijutut on aina kauheen ponnistelun takana. Mä pääsen lopputulokseen, et musta ei vaan oo tommoseen heittäytymiseen. Eli oon huono. Mä mietin lisää huonouden todisteita. Mä pääsin parisen vuotta sitten sisään tanssin erikoiskoulutusryhmään. Sitten viime vuonna pääsin opiskelemaan tanssijaks. Sillon tällön mun mielessä pyörii ajatus, et ei hitto, ei se paikka oo mun arvonen. Siel on paljon paljon luovempia ihmisiä, ku minä. Tuleeko musta mitään ikinä? Ei musta oo siihen. Oon huono. Lisää listauksia. Tosi paljon oon taas ajautunu murehtimaan ulkonäköasioita. Niiden paineiden kanssa painin aiemmin vähän rankemminkin. Sitte pääsin kouluun, jossa ei tarvii näyttää hehkeeltä, vaan jossa on jopa hyvä, et oot hikinen ja hiukset sekasin. Sillon oot tehny tanssitunnilla töitä. Sopii mulle. En mä jaksa herätä joka aamu väkertään hiuksia ja taputteleen puuteria hipiälleni, joka sitä kuitenki kaipais... Nyt Outokumpu on tauolla, ja mä ehdin miettiä kaikkien normaalikauniiden ihmisten ympäröimänä omaa rumuuttani. Säälittävää, eikö? Lapset kysyy leirillä "mitä täpliä sulla on naamassa?". Mä naurahdan ja vastaan niiden olevan finnejä. Vilpittömät ei vielä vauvanpyllynaamoillaan tunne edes koko käsitettä. Poloset. Lapsuus on ihmisen parasta aikaa. Tosi kun vesi. Todempi, kun mikään muu väite. Mä allekirjotan ton väitteen vielä kuolinvuoteellani. Ja vielä haudanki takaa, uskokaa pois. Lapsi vaaleenpunasessa paidassaan sanoo virnistäen mun näyttävän pojalta. Great. Mä luulin niiden huomionosotusten jääneen sillon kymmenisen vuotta sitten Thaimaahan, kun halusin ostaa Red Hot Chili Peppersien paidan. Mä olin sillon tosi cool mafiapoika, mulle sano katukauppias. Se vaaleenpunapaitanen lapsi latelti kikatellen, et mulla on poikamainen takki (älä käytä siis mustaa Haltin takkia erehdysten varalta), poikamaiset housut (ja mähän rakastan niitä housuja!), poikamainen työliivi (????? jokasella työntekijällä täysin samanlainen) ja poikamaiset ilmeet. Minkäs mä perkele pärställeni voin. Se on kai sit mentävä skalpellin alle vai, ei tässä muukaan auta. Kohtahan se alamäki jo alkaakin, jos kerta nainen on kauneimmillaan 17-vuotiaana. Kuulkaa mun turhautunut ja epätoivoinen syvähuokaukseni. Se lapsi oli kuitenki sulonen. Eihän se sitä mitenkää tarkottanu. Mä kyllä koitin tsempata sen leiriviikon aikana muun muassa letillä, farkkushortseilla, rusetilla varustetulla punavalkoraidallisella topilla ja jopa korvakoruilla.
Mä luulin, et tästä kesästä tulis hyvä. Parillislukuset kesät on ollu aina hyviä. -13 kesä oli tosi paska, mä uskon huonon onnen numeroon. Ja ehkä vähän -13 kesää edeltäviin tapahtumiin. Fuck them. Joo. Mä tosiaan luulin, et täst kesäst tulis tosi hyvä. Enhän mä oikeesti voi tässä vaihees viel mitään sanoo, mut tuntuu et tää sairastuminen oli joku helkutin enne. Broidit vaa pörrää kavereiden kanssa ja mä rupeen miettii, mis mun kaikki kaverit on. Toisel puolel Suomee on ne kaikki rakkaimmat, ja muut... No, ne on... Kesämasennus iskee viime vuoden tavoin (joo joo, älä jaksa jauhaa) ja alemmuuskompleksit jatkaa mukiloimistaan.
Tähän loppukevennykseks. Broidi haki samanlaisen pärrän, mitä itellä. Ainuu vaan et siin on muutama sata kuutio enemmän, ku omassani, ja äänet kuuluu naapurikuntiin asti. Ah! Nauran sieltä haudan takaa Outokummun mopopojille ja niiden surullisen säälittävän kuulosille pyörilleen. Se pappatunturipappa on kyl kova, sille nostan ainoastaan hattuani. Tai arkunkantta. Jos nää sinnikkäästi reenatut, raamikkaat käsivarteni siihen suinkin kykenevätkään... Pelkillä luillaan. Tavoite: Hautakuntoon 20??. Wtf, nyt...
Se pyörä. Kauniita unia, my mortal followers.
