Mulla on yleensä paha tapa työntää rantapallo pinnan alle, enkä anna sen kellua hiljalleen pois rannalta. Tän vertauskuvan mä kuulin toukokuussa. Sillä luennolla mä koin paljon erilaisia tunteita. Luento onnellisuudesta ja itsetunnosta. Tuo rantapallovertauskuva jäi hyvin mieleen, ja tahoin pitää sen itselläni. Tällä mä nyt puhun tän hetkisestä, tai tovi sitten koetusta ahdistuksen tunteesta. Jos mun pitäs käsitellä ehkä jotain asiaa tarkemmin, jos se ärsyttää tai saa mussa aikaan negatiivisia tunteita, mä yleensä päädyn ratkasuun "äh, anna olla, unohda se, se menee ihan kohta ohitse". Siks tää blogi on nyt itseasiassa aika oiva juttu, että saan ees jonkinnäkösen syyn käsitellä näitä ahdistuksen tunteita, tai muita käsittelyä vaativia juttuja.
Tää käsittelyn vaativa asia on joulukirkko. Mä näin pari yötä sitten unta, että olin mun ateistisysterin kanssa kirkossa, ja meidän lisäks siellä oli pari jotain siinä unessa meidän perhetuttavaa. joku vanha mies ja jotain tämmöstä. Mua ahdisti siinä ihan superisti (voi olla, että lähiaikoina olleet sukujuhlat, jossa jeesusteltiin, oli syynä tähän uneen), kun me alettiin lausuun jotain herrajeesuslausuntaa. Luojan kiitos, tai siis vaan kiitos, että se oli vaan uni. Äiti tietää mun kannan uskonnosta, ja tietää, että mua ahdistaa kristinusko, ja se totes mulle, että onneks sun ei tarvii sitä kokea. Yllättäen mä sitten päädyinkin joulukirkkoon. Porukat oli lähdössä sinne, ja kävis samalla reissulla papan haudalla. No hitsi, mä en ollut siellä vielä kertaakaan käynyt, joten nyt olis jo korkee aika. Eikun mukaan. "ei se kestä ku puol tuntia" no, enköhän mä sen kestä.
Joo, mä pomppaan nyt sinne hautausmaalle. Mä jossain vaiheessa havahduin, että sekin on kristillinen paikka. Sitten mä mietin ääneen joskus äitille, että mihin ne haudataan, jotka ei usko Jumalaan. Mä en muista mitä mä sain sillon vastaukseks. Mutta sen voin sanoo, että yhtäkään hautausmaata en o nähny jossa lukis: ateistien hautausmaa. Nnoup. Kuitenkin, musta se hautausmaa on ihan nätti juttu. Mä en ite henkilökohtasesti kuitenkaan niin suoraan linkitä sitä siihen superahdistavaan kirkkojuttuun. Totta kai on hyvä muistaa läheisiä. Siinä synkän mustan joulun kynttilämeressä mä aloin ihan himpun verran miettimään sielujuttuja. Niitä kaikkia "hautausmaa on pelottava paikka"-juttuja. Oliko niiden kuolleiden sielut siellä? Tai siis, oliko ne läsnä? Muuta mä en oikeestaan miettinyt. Mä tosin luulen, etten olis miettiny tätä ilman erästä keskustelua, mikä me taannoin likkojen kanssa Kummussa käytiin. Me puhuttiin spiritismistä, hengistä, sieluista, kuolemanjälkeisestä elämästä, uskonnoista, elämän tarkotuksesta. Siis oikeesti sellasista asioista, mitkä aiheuttaa tällä planeetalla vaikka kuinka suuria juttuja. Esim. just nää uskontojutut. Nehän on suuri syy sotiin ja muihin pahoihin juttuihin. Mut back to the point. Mä en oo kovinkaan mitenkään sen suurempaan uskova, en o ennen aatellu muuten ku et täällä me ollaan koska biologia. Elämän tarkotus - no ollaan ja elellään. Kun kuollaan niin sit maannutaan. Tai sit paletaan tuhkaks. Tää keskustelu jotenki sai mut miettimään vähän enemmän. Mut sit tapahtu taas rantapalloilmiö. Ehkä lievä, mut musta tuntuu et se tapahtuu juur nytki. Joten mä päästän sen pallon pulpahtamaan takasin pinnalle, kun oon siihen valmis.
 |
Huomatkaa, et mun puhelin on mallia "vanha!" Mutta siellä oli tunnelmallista.
|
Sitten sinne kirkkoon. Aluks oli ihan fine. Mut sit kyllä se jatkuva seisomaannousu alkaa rasittaan. Koulun kuntotestien istumaannousu on paljon mielekkäämpää. Mä taas tein tyypillistä visuaalista tarkkailua tylsistyttyäni tarpeeks. Aina siinä samasessa kirkossa ollessani, mä oon koittanut (varmaan kuten moni muukin) laskeskella niitä katon keskelle maalattuja kultasia tähtiä. Onko niitä tuhannen pintaan? Ei kai, mutta en tiedä. Sit mä naurahdin sisäisesti huomatessani et mä en edes laske niitä. Mä vaan tuijottelen niitä. Mä keskistyin niin siihen tuijotteluun, etten huomiois sitä Jeesuksesta kertovaa saarnaa. Mä noteerasin myös, että jokainen viidestä kattokruunusta on erilaisia. Ykskään ei o samanlainen. Niissä oli paljon samoja piirteitä, et mun piti tehä samaa mitä palapeliä kootessani teen. Kattoo supertarkkaan pienet yksityiskohdat. Kattoo, mihin suuntaan kruunun kruunu osottaa jne. Jep. Mä laskeskelin myös ikkunaruutuja. Ja katselin ihmisiä.
Mä katselin ihmisiä myös ruokakaupassa kun käytiin broidin ja mutsin kanssa lauantaina. Mun mieleen jäi siitä reissusta ehdottomasti Eemeli! Eemeli oli blondi pipopäinen pikkupoika. Me oltiin leipäosastolla, kun joku huutaa itkien naama punasena äitiään. Sitten me huomattiin, kuka huutaa. Se oli pieni ihminen isojen ihmisten joukossa. Naama punasena räkä poskella näperteli sormiaan. Pyöri akseliaan ympäri ja haki äitiään katseellaan. Voi muru rakas pieni. Mua säälittää hirmusti nytkin, kun ajattelen sitä rassua. Juustotiskin täti tuli sen luo, mutta sit sieltä leipärivistöjen välistä kirmaa kärryjen kanssa Eemelin äiti huutaen sen nimeä. Ja voi miten mun sydän heltykään, kun se Eemeli juos äitinsä syleilyyn. Se itku loppu heti siihen ja äiti rutisti sitä poikaa. Se sano Eemelille nätisti, että ei saa tolla tavalla hävitä. Mutta mulle jäi hirmu hyvä mieli siitä. Jotenkin vaan se, kun se poika juos ja halas äitiään. Ei sitä voi selittää. Musta se oli ihana. Eemelillä oli äitinsä hiukset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti