Tänään mä olen viettänyt iltani broidin kanssa. Kahvikupillisen jälkeen kaikki alkaa muuttuu hauskemmaks. Voi kuinka mukavaa onkaan vaan jumia ja lagittaa aulassa tuijotellen ruutuja. Broidi tykittää änäriä ja mä dataan tyyliin kaheksatta tuntia. Heh. Hyi häpeä, nykypäivän lapsi. Ja myönnät vielä ääneen. Jep, yhä kello 2.29 me istutaan aulassa täysvalaistus päällä, eikä kumpikaan oo ajanut lauseeks asti ajatusta nukkumaanmenosta. Ja voi jumalaton mulla on nälkä niin että vatsassa kovertaa! Tää saattaa olla sellainen blogiteksti, johon mä kirjotan vaan ihan mitä mieleen tulla tupsahtaa. Mikä on ihan lupsakkaa. Missähän lastenelokuvassa tota sanaa käytettiinkään? Joo, tosiaan. Mulle lensi takasin jostain neljännesvalovuoden päästä mun inspiraationi jatkaa mun tarinan kirjottamista. Mä olin jäänyt tosi typerään kohtaan, siis treffikohtaukseen. Ei o kyllä viime aikoina ollut kovin romanttinen olo, olkaa vaan onnellisia, mutta mä nyt en innostu kirjottaa jotain super fantsu ihQdaa söpöilyy. Sitten mä sain loistavia ideoita karata siitä kohtauksesta aivan jonnekin muualle. Kuten esimerkiks perhehelvettiin. Joo, negatiivisista jutuista mä sain nyt enemmän irti. Sen jälkeen oli paljon jotenkin helpompi palata siihen treffisceneen. Ei se niin kamalaa ollutkaan. Kohtasin sen tilanteen, kirjotin jotain, ja tein tilanteesta ihan hauskan ja toimivan. Mun ihana isoveljeni tosin heitti hauskoja ideoita, josta mä todellakin otin "Halosen selänpesijän" osaks mun tulevaa rahasampoa. Ei hitsi. Se oli sen kahvin syytä.
Isoveli sai naureskella mulle kyllä muutenkin, kun mä oon huvittanut sitä tässä illan mittaan milloin lauleskelemalla tai imitoinneilla tai dramaattisilla "avaan vessan oven yllättävästi"-spektaakkeleilla. Me alettiin kans kinaamaan joulusta, mä loistin taas pessimistysyydessäni, että tää tuntuu tällä hetkellä niin superisti tekopyhältä, ja broidi ärsyynty mun negatiivisuudesta. Meidän edessä oli suuri haaste: jouluvalojen virittäminen parvekkeen ikkunoiden eteen, siis sisälle. Puuttuva tekijä oli tällä kertaa niittipyssy. Isoveli kovin oli koittanut sitä etsiskellä tästä niin kovin suuresta kodista, muttei katse ollu sitä löytäny. Mua ei kyllä kiinnostanu alkaa auttamaan, jos se ei sitä löydä niin miks mä löytäisin. Kinastelua. Auta nyt. No en auta, ei kiinnosta ihan sama. Mua alko hajottaan. Tässä me riidellään hyvän mielen juhlan alla yhdestä niittipyssystä. "No helkkari, mennään yhdessä etsimään sitä niittipyssyä!" ja sitten meillä oli hauskaa. Teimme kaikkemme. Lopulta isoveli viritti taiteellisesti ja nokkelasti ne verhonkiskoihin. Niittipyssy on edelleen kadoksissa. Me tuijotamme edelleen ruutuja. Mun mahassa kovertaa edelleen. Kaikki on juuri niinkuin äskenkin.
P.S tää saa luvan olla niin random blogiteksti, etten edes lue läpi korjatakseni tai poistaakseni jotain mahdollisesti typerältä kuulostavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti